kevät ja kuolema

Valittaisin, että elämä on kamalaa, mutta se tuskin jaksaa enää yllättää ketään. Enää kaksi kuukautta tätä sirkusta ja valmistun kandiksi ja en joudu enää koskaan opiskelemaan kasvatustieteitä. Koska tulevat kaksi kuukautta pitää sisällään oikeastaan lähinnä ikäviä asioita (... jos ihminen odottaa Hulluja päiviä koska silloin ei tarvitse opiskella niin voi varmaan olla jo vähän huolissaan), olen lähinnä maannut sängyssä, katsonut Jessica Jonesia ja syönyt keksejä. Mikä luonnollisesti on kypsä ja aikuismainen tapa reagoida stressiin ja edistää tilannettani tosi paljon. Tänään olin sosiaalinen ja kävin juomassa skumppaa Helenan ja Rebeccan kanssa, se oli ihan onnellista.

Kävin myös Italiassa. Sorrento oli suloinen, Napoli juuri niin kamala kuin odotinkin, ja Capri valtavan kaunis. Sitruunat roikkuivat puissa ja aurinko paistoi. Vilistin matkanjohtajana toimineen isoäidin perässä pitkin kujia ja kadunkulmia. Eniten tykkäsin kiemuratiestä Amalfille. Ihan mielettömän kauniita taloja ja meri ja kesä ja onni ja kaikki.

Ruoka oli hyvää, jäätelö etenkin, ja jos ei lasketa yhdessä paikassa tarjottua homeista leipää (jätin pääruuan syömättä) niin kaikki oli aika täydellistä. Viimeisenä päivänä löydettin Napolista eksymisen seurauksena aivan superihana lounaspaikka, jossa ei ollut edes ruokalistoja vaan pöytään kannettiin mitä keittiöstä sattui valmistumaan.

Luin Jumalat juhlivat öisin ehkä neljännen tai viidennen kerran ja haaveilin, että joskus sitä olisi niin sivistynyt ja omistautunut jollekin alalle.


Isoisä alkaa olla jo aika vanha eikä se jaksanut enää oikein edes kävellä koko matkalla. Koska kaikenlaisista apuvälineistä on ehdottoman välttämätöntä kieltäytyä, olin parikin kertaa ihan huolissani että nyt se murtaa lonkkansa hypellessään laivan laskusillalta alas. Salakuuntelin äidin ja isoäidin bussikeskustelua sen syövästä ja en tiedä kumpi on pahempaa, tämänhetkinen tilanne ettei se suostu ymmärtämään että on sairas vai se, että kuuntelisi viimein lääkäriä ja todeta ettei juuri mitään ole noin vanhalla iällä enää tehtävissä.

Työkaverin syöpä oli levinnyt niin pitkälle, ettei se ole enää tulossa ollenkaan takaisin.

Ylästön mummin hautajaiset on ensi maanantaina eikä kenestäkään tunnu ollenkaan pahalta. Olisi jännä tietää, missä kulkee raja sille, että kuolema on hyvä, ei paha, ja missä määrin se on ihmiselle itselleen ja hänen läheisilleen eri asia. Lidia oli kertonut, että toivoi jo ensimmäisen isomman syöpäleikkauksen jälkeen, ettei olisi herännyt ollenkaan.

hear my plea

Harjoittelu alkoi. Ohjaajaa kiinnostaa about saman verran kuin minua, mikä on aika hienoa, ei tarvitse stressata. Toisaalta käytännön asioiden hoitamisessa on vähän toivomisen varaa, ja ollaan nyt ihan vakavissaan tuolla harjoittelijaporukalla mietitty, että pitäisikö meidän esim. teetättää itsellemme lisää koulun avaimia, että meidän ei tarvitsisi kulkea joka paikkaan jonossa kuin ankkalauma.

Heprea loppui ja oli ihan ihanaa. Tekeminen sen sijaan kyllä ei loppunut, kaiken maailman hulabalootutkielmia ja kirjatenttejä pitäisi tässä puuhastella, ja sen sijaan juoksen töissä ihan eri tavaratalossa kuin normaalisti ja osallistun turhauttaviin näin-käytämme-tablettia -koulutuksiin. Viikonloppuna oli tosi kiva, kun menin Lehtisaareen tarkoituksenani lähinnä maata ja katsoa Jessica Jonesia, ja päädyin lopulta keskustelemaan työskentelystäni, tulevaisuudestani ja työllistymisestäni. On toki kivaa, että kannustetaan eteenpäin, mutta toisaalta olisi ihan kiva myös, ettei koko ajan intoiltaisi, mitä kaikkea lisää sitä voisikaan tehdä. Harrastan sitä ihan tarpeeksi keskenäni.