epäuskon evankeliumi ja varoitus siitä, kuinka määränpääsi on päällystämättömällä tiellä

Kylmästä täristessä on äärimmäisen hyvä kerrata viikonloppunsa kulkua, mutta jotenkin nyt (lämpimään, ei kylmänkosteaan aamutakkiin kietoutuneena) on sen verran euforiafiilis, että päätin nyt kerrankin kirjoittaa jotain onnellista.

Torstai-iltana istuin systiksen ryhmätöiden esittelyssä ja kuuntelin mäkätystä siitä, miten Hartin Ateismin harhat on paska kirja. Jos lukulistani olisi yhtään lyhyempi, kävisin varmasti lainaamassa ko. teoksen - sen verran viihdyttävä esittely oli. "Ilmeisesti teos on kristityissä piireissä saanut ihan hyvän vastaanoton... Muita arvosteluja ei sitten löydetty. Aika sisäsiittoista." ja "Enpä osaa vastata tohon [kysymykseen kirjan kirjoittajan teologisesta pätevyydestä], mutta kirjan takakannessa Miikka Ruokanen kehuu kirjan erittäin hyväksi."

Seuraavat mäkätykset aiheesta Jeesus - hindulainen guru ja Jeesus - islamin profeetta menivät aika lailla ohitse, koska Protu-leirin Facebook-ryhmässä alkoi ilmetä huolestuttavia tietoja paikasta, jonne meidän oli tarkoitus mennä viettämään viikonloppuamme.

tosi tärkee asia et siellä paikassa on toosi vanhan talon haju ja sellane voimakas home nii laittakaa sellaset huonot vaatteet sinne, kyllä se parin pesun jälkee pitäs lähtee mut kumminki!!

En alun alkaenkaan ollut mitenkään superinnoissani viikonlopusta keskellä ei-mitään, ja kun paikka alkoi päivitys päivitykseltä kuulostaa koko ajan vähemmän houkuttelevalta, olin jo vähän epätoivoissani että saan keuhkokuumeen kiitokseksi väkinäisestä sosialisoinnista. Toisaalta oli kiva nähdä ihmisiä (... tiimiä ja kokkeja. Ja paria leiriläistäkin kyllä. 0:>), ja niinpä urheasti raahauduinkin autoon Kontulan metroasemalle perjantai-iltapäivänä.

Kaikesta huolimatta: oli ihana viikonloppu. Ehkä saan keuhkokuumeen, ehkä selviän korvatulehduksella. Kivaa oli, ja lämpimän suihkun jälkeen voin sanoa, että vielä kivempaa oli. <3 Ottaen huomioon, että en nukkunut viime yönä käytännössä silmäystäkään kiitos ylälaverin kohtalaisen lämpimän tunnelman (...) ja tänään vietin suunnilleen tunnin juosten jäistä mäkeä edes takaisin, että saisimme kyytiautomme liikenteeseen, on ihan hassua olla näin iloinen, mutta kun oli vaan niin kivaa. Ihmisten näkeminen pitkästä aikaa sillai, että puhuminen on kaikesta erossaolosta huolimatta edelleen vaan niin helppoa ja voi olla oma itsensä ilman että tarvitsee koko ajan miettiä, miten päin olisi, on kuitenkin aika kivaa. Rentouttavaa tehdä ihan eri asioita kuin mitä tavallisena viikonloppuna ja hihitellä väsyneenä päättömille asioille. Tykkään myös siitä, kuinka muualla ei tule ajatelleeksi ollenkaan samoja asioita (helsinki-ajatuksia) kuin kotona. Edes yön unettomina tunteina.

Aamulla oli helpotus, kun paikansin hereilläolon äänien kantautuvan Matin patjan suunnalta. Masa on vain ihan mahtava ihminen. <3 Olisipa itsekin noin käytännöllinen, pärjäävä ja silti sillai fiksu! Kun takkaa ei saanut syttymään tai saunan lämmitykseen kaipasi seuraa, saattoi aina luottaa siihen, että Matti tuli ja pelasti tilanteen. Jopa siinä määrin, että lopulta Masaa kiljuttiin apuun sellaisissakin tilanteissa, jotka olisi voinut ehkä selvittää ihan keskenään. Kuten esimerkiksi kattoon köytetyn siivilän tapauksessa. Ee.

Jos maailmassa olisi pelkästään tuollaisia ihmisiä kuin Matti niin ei varmaan olisi ikinäkoskaan mitään ongelmia. Voi Matti, ylistyslauluni sinulle on suuri. :D

one can't believe impossible things

Niitä päiviä, kun haluaisi vain olla kaikkea muuta kuin mitä oikeasti on. Ahkerampi, suunnitelmallisempi, vakavampi, harvasanaisempi, fiksumpi, kauniimpi, laihempi, kivempi. Onnellisempi tai edes vähän vähemmän väsynyt. Sellainen, että tietäisi mitä haluaa ja että uskaltaako sitä haluta vai olisiko parempi vain päätyä johonkin ihan muuhun mistä nyt ei ehkä tykkää mutta mitä voi kuitenkin sillai sietää.

Olisi kiva, että uskaltaisin soittaa ihmisille. Että olisin joskus sosiaalinen. Tai että edes saisin kirkkohistorian peruskurssin esseen kirjoitettua ilman, että jokaisen kirjoitetun lauseen paskuutta täytyy erikseen jäädä miettimään.

Ennen kaikkea kai kaipaisin sitä, että joku tuntuisi edes joskus joltakin.

sillä paljosta työstä saa levottomia unia / paljosta puheesta kuuluu tyhmän ääni

Koska 25,5 opintopisteen periodissa ei ole tarpeeksi tekemistä, olen nyt ollut neljänä päivänä kuudesta töissä tässä viime päivien aikana. Muina päivinä olenkin sitten ollut 6-8 tuntia yliopistolla. Voin kertoa, että kaikesta ihmisläheisyydestä ja aurinkoisuudestani (... niin mistä?) sekä vankasta asiakaspalvelukokemuksestani huolimatta en ole mikään luontainen asiakaspalvelija. En jaksa hymyillä, lirkuttaa ja olla kiva enää viidennelletoista idioottiasiakkaalle, ja jos olen saanut pohjakassan juuri laskettua ja asiakas tulee sisään kaksi sekuntia ennen sulkemisaikaa, en välttämättä katso hyvällä viisisenttisillä maksamista. Kaikesta tästä huolimatta mulla on yleensä ihan kivaa töissä.

Töissä parasta ja samalla pahinta on kuitenkin ilmainen kahvi. En yleensä juo kahvia, koska olen hirveän kofeiiniherkkä, mutta mulla on paha tapa ostaa töissä jotain suklaata tai muuta herkkua, jonka kanssa kahvi sopii paremmin kuin hyvin. (Vinkki: Pandan valkosuklaa + tummapaahtoinen kahvi kermalla on makunautinto, väittivät muut mitä hyvänsä.) Kun tulen kotiin iltamyöhällä seikkailtuani kotiin milloin mitäkin reittiä pitkin (tässä muutama viikko sitten eksyin jonnekin Espoon korpeen jossa ei ollut edes katulamppuja...), jää kätevästi aikaa kaikelle omalle kivalle, kun ei nukuta, kun kofeiini hyrrää elimistössä. Seuraavana aamuna on sitten mukava lähteä muailmalle, mielellään aamuvuoroon töihin. Toisaalta aina voi juoda lisää kahvia - ja nauraa itselleen toistellessaan koko ajan mekaanisemmin ja mekaanisemmin mantraa "moi, kiitos, se olis kaks ja nelkytviis, kiitos, haluatko kuittia, kiitos, moimoi".

Olen tällä viikolla nukkunut yhteensä ehkä 15 tuntia.

Mutta sillai tekee ihan hyvää tuo töissä käyminen että voi aina miettiä että tätä en halua kyllä tehdä isona. Enkä kyllä välttämättä muutenkaan. Ja sitten tulla kotiin ja kirjoittaa kirkkohistorian esseetä ilolla ja autuudella. (As if, mutta ehkä huomenna?)

"I think you’re damaged, delusional and believe in a higher power. In your case, it’s yourself."

(Otsikko on, surullista kyllä, lainaus BBC!Sherlockista. En tunnusta odottavani uutta tuotantokautta innolla.)

Filosofisessa ateismissa ehkä raskainta on se, ettei ole sillai mitään sellaista korkeampaa voimaa, jonka voisi ajatella kannattelevan maailmassa eteenpäin silloin kun ei itse oikein osaa. Toisin kuin monet ateismin vastustajat esittävät, ainakaan minun tapauksessani asia ei korvaudu luottamuksella omaan voittamattomuuteen ja erinomaisuuteen - päin vastoin, kun maailma kerran on niin sattumanvarainen ja asioita vain tapahtuu, ei oikeastaan edes siihen perusajatukseensa että olemalla ihan tajuttoman ahkera ja pyrkimällä niitä päämääriään kohti joita on itselleen asettanut, uskalla luottaa. Koska lopulta mitä tahansa voi tapahtua ja kaikki päättyy huonosti ehkä joka tapauksessa.

Haluaisin tehdä gradun Pentti Saarikosken uskonnollisuudesta hänen nuoruuden päiväkirjoissaan, mutta pahoin pelkään, että aihetta ei saa käsiteltyä kovinkaan kirkkohistoriallisesti (ehkä kirjahistoriassa?) tai että en osaisi kirjoittaa niin paljon kirjallisuudentutkimusta sivuavasta aiheesta yhtään mitään järkevää. En tiiä.