Mua ahdistaa tällä hetkellä ihan älyttömästi tulevaisuus. Ekan periodin tuudittauduin siihen, että lallallaa vastahan sitä tultiin yliopistoon ja kunhan ensiksi nämä perusopinnot tästä opiskelen, mutta nyt ensi vuoden opintoja suunnitellessani aloin oikeasti kunnolla tiedostaa, että hitto, munhan pitäisi tietää sivuaineeni tässä aika tosi pian. Sekä se, mikä musta tulee isona. Joku muu kuin Ärrän täti, toivottavasti...
On häiritsevää, kun ei tiedä, mitä sitä tarkalleen ottaen haluaa. Haaveilin uskonnonopettajan urasta pitkään, kunnes tajusin, että nykynuoriso on aika vaikeaa ja aineen, johon liittyy samantyylisiä vahvoja tuntemuksia kuin ruotsiin, opettaminen voi olla melkoisen haastavaa. Ja että en varsinaisesti ole mikään auktoriteettihahmo. Ja että työllistyminen on vaikeaa. Toisaalta tiedostan, että olen itse hirveän kiinnostunut aiheesta ja minusta olisi kiva välittää kiinnostustani eteenpäin. Ja että olisin todennäköisesti mukavampi opettaja kuin joku sellainen perinteinen stereotyyppinen uskismummeli.
Tutkijan urasta tuntuu niin typerältä haaveilla nyt perusopintojen alkuvaiheessa, etten kehtaa kertoa sellaista miettiväni. Ja onhan se epävarmaa ja yksinäistä ja taloudellisesti typerää. Enkä edes tiedä, olisinko lähellekään tarpeeksi hyvä, saati sitten kiinnostunut tutkimisesta. Siinä jossain graduvaiheessa olen aika varmasti kiroamassa yliopistoa, tutkimusta ja maailmaa jonnekin ties minne, ja naureskelen itselleni Silloin Joskus miettimässä, että tätä voisin joskus tehdä elääkseeni.
Jotenkin pitäisi ehkä tajuta se, että se suuresti ihailemani ja kaipaavani varmuus ei vain ole semmoinen asia, jota nykypäivän maailmassa ja työelämässä olisi tällaiselle humanistisemman alan ihmiselle olemassa. Että jos kaipaisin sitä, olisin mennyt yläasteen jälkeen opiskelemaan esimerkiksi sairaanhoitajaksi, niitä kaivataan aina ja etenkin tulevaisuudessa koska suuret ikäluokat, enkä lukisi niitä asioita joista olen kiinnostunut. Ja että todennäköisesti olen onnellisempi lukiessani edes nyt niitä asioita, joista olen kiinnostunut. Ja että varmasti voin tarvittaessa opiskella lisää vaikka kokonaan toisen tutkinnon, jos en mihinkään koskaan työllisty.
Susa huomautti, että en voi nähdä elämääni jatkuvasti pelkkänä to do -listana ja sellaisen odottamisena, mitä ei ikinä tule tai mikä tulee joskus tulevaisuudessa. Että olen puhunut yliopistosta ja teologiasta siitä saakka kuin ekan kerran tutustuttiin, ja nyt olisi se hetki jolloin voisi ehkä elää hetkessä ja olla tyytyväinen. Se tuntuu melkoisen Suurelta vaatimukselta, mutta ehkä se olisi ihan fiksua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti