Aloitettiin gradusemma pitämällä sellainen alkuangsti että elämä on kamalaa ja pystytäänkö kukaan muka tähän. Kuulemma tässä kohtaa se on ihan normaalia, kuuluu asiaan, tavoiteltavaa. En tiedä, tuntui suurelta oivallukselta, etten pelkää sitä, saanko tehtyä, koska minähän teen, vaikka päälläni seisten, vaan sitä, mitä saan tehtyä ja kelpaako se kenellekään.
Töissäolo on mennyt sellaiseksi, että vapaapäivät mietin kotona että töissä on ihan kivaa ja työpäivät mietin peiton alla että elämä on kamalaa ja saan burnoutin. Alan hiljalleen kallistua sille kannalle, että on oikeasti sillai vähän kamalaa, eikä tämä ole vain asenneongelmaa, vaikka osittain varmasti sitäkin. Irtisanoutumisen piti olla marraskuun lopussa, sitten ajattelin lokakuun loppua, sitten lokakuun puoliväliä. Tällä hetkellä ajattelen lokakuun loppua. Kaksi kuukautta ei ole kauhean pitkä aika, ja voin ajatella näin sitten myös syyskuun lopussa, ja olla marraskuun loppuun. Tai puoleenväliin. Jouluna en kuitenkaan aio olla töissä, sen olen päättänyt.
Hain tammikuuksi vaalilautakuntaan ennakkoäänestykseen, toivottavasti ottavat, niin saisin jotain rahaa. Pari muutakin hakemusjuttua olisi, ja niissä kaikissa sama ongelma - olenko riittävän hyvä, kannattaako minun edes hakea tätä, eikö ole tosi noloa hakea jos en ole yhtään pätevä ja kun maailma on niin pieni - mutta olen nyt yrittänyt päättää että tänä vuonna haen ihan kaikkeen mikä vain etäisesti kiinnostaa tai on hyödyllistä että jos vaikka joskus olisin oikeasti jossain sellaisessa työpaikassa jossa haluaisin olla. Niin kuin kaverille sanoin, että tässä kohtaa kyse ei ole enää siitä, olenko minä hyvä (minä olen) vaan siitä, että ovatko muut parempia.
Haluaisin nukkua vähemmän että ehtisin tehdä enemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti