On hassua ajatella, että olen viimeinkin yliopistossa ja vieläpä siinä tiedekunnassa, josta olen haaveillut jostain seiskaluokalta asti - siitä saakka, kun selvisi, että ihmisten hassuja uskomuksia voi jossain ihan oikeasti opiskella lisää. "Upottautuminen pelottavaan dogmaattiseen suohon" kuten tuutoriryhmäläiseni teologian opiskelua tässä yksi päivä kuvaili ei kuitenkaan ollut mitenkään itsestään selvä valinta: jossain vaiheessa haaveilin oikeustieteellisestä, joskus suomen kielestä, joskus ruotsin kielestä. Lukiossa kuitenkin totesin, etteivät kielet tai laki kumpikaan ole mun asioita: pidän kauniista suomen sanoista, pidän ruotsista kielenä (miksen maanakin) ja lakimiesten palkat ovat turvallisuudentunnetta herättäviä, mutta en mä noihin mihinkään osaisi syventyä. Mulle opiskelussa on aina ollut tärkeää se, että opiskeltavaa asiaa on oikeasti kiva lukea - toki tylsiäkin juttuja voi lukea ja niistä voi rämpiä itselleen vieläpä hyvät arvosanat, mutta mielenkiinto on kuitenkin se juttu, joka tekee onnelliseksi.

Lukion loppupuolella äiti piti minulle tiukkasävyisen puhuttelun siitä, miten teoreettista filosofiaa en ala opiskella missään olosuhteissa. Tulin varmaan silloin ensimmäistä kertaa ulos kaapista sen suhteen, että ajattelin kyllä ihan teologiaa - ja sain yllättävän positiivisen vastaanoton, huolimatta siitä sivuseikasta, että perheenjäsenille oli suhteellisen selvää, ettei musta pappia tulisi. Äiti listasi heti hirveän kasan tuttujaan ja tutuntuttujaan, jotka ovat teologeja ja nyt töissä Nokialla tai Helsingin Sanomissa tai jossain muussa Hienossa Työpaikassa, ja isä oli puolestaan heti suunnittelemassa mulle tohtorinuraa. Ehkä siksi, että sen omat opiskelut jäivät 23 opintoviikkoon, ja olisi siistiä, kun perheessä olisi joku Tosi Akateeminen?

Toki suhtautumistapoja on ollut muitakin. Muutama vanhempi sukulainen ihastelee edelleen, miten kivaa on, kun sukuun saadaan vaihteeksi pappi; eräs naapurintäti puolestaan katsoi asiakseen huomauttaa, että on turhaa olla vaatimaton: kannattaisi pyrkiä elämään omaa unelmaansa eli tehdä kuten hänen lapsensa ja mennä kauppakorkeakouluun. Kesällä vietin myös rakastettavan parituntisen jo keski-ikäisen työkaverin seurassa, kun tämä innostui selostamaan minulle uskoontulonsa vaihe vaiheelta sekä kertomaan tulkintojaan Raamatusta. Änkyräateisteihin en ole vielä juurikaan törmännyt, odotan innolla, että pääsen pitämään hienoja, apologeettisia puheenvuoroja - tai ainakin tilanteeseen, jossa minun oletetaan esittävän sellaisia.

Mutta joo. Sisäänpääsy oli kiva asia, ja eipä tuota opinto-opasta selaillessa ole vielä iskenyt sellainen olo, että mitäköhän olen mennyt tekemään. Kaikkea kivaa löytyy enemmän kuin laki sallii, eivätkä nuo perusopinnotkaan, jotka pitäisi ensin rämpiä läpi, tylsiltä vaikuta. Uskontotieteen luennot ovat ainakin tähän mennessä olleet oikein lystikkäitä. Vaikka lukion jälkeen tuntuukin hassulta, että kurssilla istuu 230 opiskelijaa sen 23 ihmisen sijasta...