Berliini oli jännä. Asuin porvarialueella, jonka köyhimmät asukkaat luultavasti tienasivat kuukaudessa saman verran kuin minä vuodessa, kävelin kilometritolkulla, söin pahaa intialaista ja hyvää etiopialaista. Käytin koko saksan sanavarastoani (neljä sanaa), kävin turistikiertokävelyillä ja leikitin ruotsalaisia lapsia. Osoitin luovuutta ja sähkömiestaitoa korjaamalla hotellihuoneen valaistuksen (joka koostui yhdestä toimivasta sähköpistokkeesta). Kiersin holokausti-, DDR-, Stasi- ja natsimuseot ja mietin, miten vähän aikaa Berliinin muurista on ja miten minusta olisi tullut hyvä Stasin vakooja. Poltin itseni auringossa ja pilasin pari paitaani kaatamalla niiden päälle hajuvettä. Tutkin KaDeWen miestenosastoa ja kävin naapurikorttelin kahvilassa niin monta kertaa, että viimeisenä matkapäivänä myyjät tervehtivät minua kuin vanhaa ystävää.

Yksin matkustaminen oli yllättävän kiva kokemus, vaikka hotellin respatäti tuntuikin kokevan velvollisuudekseen pitää minulle seuraa aina aamiaisaikaan. Kaikkeen ehti tutustua ja tutkailla niin pitkään ja rauhassa kun halusi, ja toisaalta ei tarvinut miettiä, että pilaa toisen päivän, kun jalat eivät enää jaksaneet kävellä eteenpäin. Toisaalta yksin matkustaminen tuo varmasti myös perspektiiviä siihen kanssamatkustamiseen: päivässä ei lopulta, yksinkään ja vaikka kuinka tehokkaana, ehdi tehdä kovin paljoa, suunnistaminen on kivempaa kun on joku jonka kanssa eksyä, ja ylipäätään matkan kommenttiraita on ehkä kuitenkin kivempi käydä ääneen kuin itsekseen pään sisässä.

Haluaisin kyllä uudestaan.