Kesä on loppu ja koulu alkoi. Työt eivät asiaan vielä havahtuneet, joten päätin kokeilla 8-16 koulua 16-21 töitä -yhdistelmää. Olen varmaan hullu, mutta jotenkin tuollainen että tekee vain eikä ajattele on tavallaan aika kivaa, kun voi kerrankin tuntea itsensä edes jotenkin tehokkaaksi. Silti olin valtavan onnellinen, kun uusimmissa vuorolistoissa oli huomioitu, että tykkään myös syödä ja nukkua.
Paluu teologien ympäröimäksi on sujunut varsin odotetusti. Riparikuulumisten, virsi-iltamakutsujen ja "saako Suomesta helpommin turvapaikan jos liittyy evl-kirkkoon" -kyselyjen siivittämänä on ihastuttavaa aloittaa uusi vuosi opintojen parissa, jotka eivät kiinnosta sitten yhtään. Kandin kirjoitettuani olen kuitenkin päättänyt, että sanon ihan oikeasti ääneen sen, että teen kyseiset opinnot tasan tarkkaan siksi, että jos musta ei koskaan tule jatko-opiskelijaa, niin on jotain muitakin uravaihtoehtoja kuin Ärrän täti. Pessimisti ei pety ja voihan tässä käydä niin, että innostun alasta. Esimerkiksi ensi viikolla olen menossa Viikin norssiin seuraamaan lukion fysiikantuntia, siellä varmasti suorastaan valaistuu.
Jotenkin jännä mielentila tämä, että on tavallaan ihan tyytyväinen että elämä sujuu ja asiat kulkevat omia uomiaan, mutta silti haluaisi jotenkin jotain muuta. Näin Niinaa ekaa kertaa varmaan puoleen vuoteen ja todettiin just kumpikin, ettei varsinaisesti mikään ole muuttunut kummankaan elämässä. Ehkä se on ihan normaalia. Tarkemmin määrittelemätön tyytymättömyys on siitä hankalaa, ettei sitä oikein voi hoitaa tekemällä asioita. Berliini auttoi ehkä vähän, ja moni muukin asia, mutta silti. Mutta kaikkeen tottuu ja pitää haluta mitä saa ja eihän sitä joka päivän tarvitse olla sellaista hurlumheitä niin kuin äiti sanoisi. Silti olisi kivaa, jos joku tuntuisi edes joskus joltakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti