(Otsikko on lainausta erityispedagogiikan luentosarjasta. I'm in agony.)
Maanantaiaamu oli taas vaihteeksi nousemista ylösnousemuksen aamuun, kun vedet oli poikki ja lähdin ryönäisenä, kahvittomana ja kiukkuisena yliopistolle kuuntelemaan monikulttuurisuusluentoa. Naapurin kotiäiti kommentoi ihmettelevään Facebook-päivitykseeni, että eihän vedet olleet poikki kun korkeintaan puoli tuntia, ei kai se ketään voi haitata?
Olin tänään reflektiotapaamisessa, jossa kartotettiin odotuksia tulevaan, ja sanoin, että odotan, että mulle selviää, mitä oikein teen täällä. Koko alkusyksy on mennyt kaikenlaisessa puuhastelussa, johon menee hirveästi aikaa ja josta ei lopulta jää käteen yhtään mitään. Olen herännyt kukonlaulun aikaan, osallistunut luennoille, joissa luennoitsija lukee diat ääneen (opettajankoulutuslaitoksella???), pohtinut identiteettiäni ("olenko suomalainen vai helsinkiläinen?" keskustelkaa parin kanssa!) ja muita epämiellyttävän henkilökohtaisia kysymyksiä, pohtinut sitä, miksi en tykkää pohtia henkilökohtaisia kysymyksiä yhteen ääneen kahdenkymmenen teologin kanssa, leikkinyt, laulanut, lukenut huuhaa-tenttikirjoja joiden 300 sivua tiivistyy aina yhteen teesiin, sekä tehnyt niistä piirrä ja arvaa -tyyppisiä Moodle-tenttejä. Toki on ollut aina välillä kyllä ihan mielenkiintoistakin ja joo, varmasti opettajan profession kehittymisen kannalta tärkeää ja vaikka mitä, mutta en kyllä yhtään osaa ajatella itseäni toteuttamassa jotain symbolididaktiikkaa tai tutkivaa oppimista noin niin kuin käytännössä. Olen myös aika turhautunut siihen, miten kauheasti puhutaan, kuinka opetusta uudistetaan ja ollaan sukupuolisensitiivisiä ja monikulttuurisia ja huomioidaan erilaiset oppijat, ja sitten ollaan jossain erityispedagogiikkaluennolla ja luennoitsija kysyy, että onko täällä joku joka ei ymmärrä englantia, ihan rohkeasti vaan sanokaa takarivin tytötkin, kun nämä seuraavat diat on nyt englanniksi.
Oikeastaan ainoa positiivinen asia on ollut kaikkien muiden mielestä maailman kuivin ja kamalin kurssi eli Kasvatustieteellisen tutkimuksen perusteet, jota pitävä setä aloitti ensimmäisen luennon kertomalla, että hukkasi muistitikkunsa tietokoneeseen, voiko joku tulla etsimään sen. Kurssilla luennoitsija luennoi ja opiskelijat kirjoittavat muistiinpanoja, eikä harrasteta mitään Flinga-sirkustelua, pariporinoita tai yhteislauluja. Tekee mielenrauhalle välillä ihan hyvää tuollainenkin.
(Jotta muistikuvani yliopisto-opiskelusta eivät muodostuisi liian ruusuisiksi, ilmoittauduin ensi periodissa alkavalle Enkelit ja demonit -nimiselle "flipped classroom!1+" -pedagogiikkaa, mitä se sitten ikinä lieneekin, toteuttavalle teologisen kurssille. Ettei vain tulisi liian kivaa.)
Harjoittelu alkaa ei-ensi-vaan-sitä-seuraavalla viikolla. Mulla on viisi harjoittelutuntia heti harjoittelun alussa, ja olen kyllä ihan kauhuissani, että syökö ne 9,5 sisäänottokeskiarvon lukiolaiset mut heti tunnin alussa kermavaahdon ja hillon kera, kun sönkötän niille jotain epämääräistä uskonnosta ja taiteesta ja uskonnosta, yhteiskunnasta ja politiikasta. 75 minuuttia on ihan kamalan pitkä aika olla esillä ja tuijotettavana! Onneksi tässä on Hullut päivät ennen sitä, niin voi taas vain vilistää menemään ja olla reipas, tehokas ja muutenkin sillai että tietää mitä tekee. Kamala huomata, että nuo ovat oikeasti töissä sellainen kiva juttu jota odottaa, vaikka asiakkaan roolissa oon pienen ikäni vältellyt kyseistä tapahtumaa niin hyvin kuin suinkin vaan olen voinut. :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti