Kylmästä täristessä on äärimmäisen hyvä kerrata viikonloppunsa kulkua, mutta jotenkin nyt (lämpimään, ei kylmänkosteaan aamutakkiin kietoutuneena) on sen verran euforiafiilis, että päätin nyt kerrankin kirjoittaa jotain onnellista.
Torstai-iltana istuin systiksen ryhmätöiden esittelyssä ja kuuntelin mäkätystä siitä, miten Hartin Ateismin harhat on paska kirja. Jos lukulistani olisi yhtään lyhyempi, kävisin varmasti lainaamassa ko. teoksen - sen verran viihdyttävä esittely oli. "Ilmeisesti teos on kristityissä piireissä saanut ihan hyvän vastaanoton... Muita arvosteluja ei sitten löydetty. Aika sisäsiittoista." ja "Enpä osaa vastata tohon [kysymykseen kirjan kirjoittajan teologisesta pätevyydestä], mutta kirjan takakannessa Miikka Ruokanen kehuu kirjan erittäin hyväksi."
Seuraavat mäkätykset aiheesta Jeesus - hindulainen guru ja Jeesus - islamin profeetta menivät aika lailla ohitse, koska Protu-leirin Facebook-ryhmässä alkoi ilmetä huolestuttavia tietoja paikasta, jonne meidän oli tarkoitus mennä viettämään viikonloppuamme.
tosi tärkee asia et siellä paikassa on toosi vanhan talon haju ja
sellane voimakas home nii laittakaa sellaset huonot vaatteet sinne,
kyllä se parin pesun jälkee pitäs lähtee mut kumminki!!
En alun alkaenkaan ollut mitenkään superinnoissani viikonlopusta keskellä ei-mitään, ja kun paikka alkoi päivitys päivitykseltä kuulostaa koko ajan vähemmän houkuttelevalta, olin jo vähän epätoivoissani että saan keuhkokuumeen kiitokseksi väkinäisestä sosialisoinnista. Toisaalta oli kiva nähdä ihmisiä (... tiimiä ja kokkeja. Ja paria leiriläistäkin kyllä. 0:>), ja niinpä urheasti raahauduinkin autoon Kontulan metroasemalle perjantai-iltapäivänä.
Kaikesta huolimatta: oli ihana viikonloppu. Ehkä saan keuhkokuumeen, ehkä selviän
korvatulehduksella. Kivaa oli, ja lämpimän suihkun jälkeen voin sanoa,
että vielä kivempaa oli. <3 Ottaen huomioon, että en nukkunut viime yönä käytännössä silmäystäkään kiitos ylälaverin kohtalaisen lämpimän tunnelman (...) ja tänään vietin suunnilleen tunnin juosten jäistä mäkeä edes takaisin, että saisimme kyytiautomme liikenteeseen, on ihan hassua olla näin iloinen, mutta kun oli vaan niin kivaa. Ihmisten näkeminen pitkästä aikaa sillai, että puhuminen on kaikesta erossaolosta huolimatta edelleen vaan niin helppoa ja voi olla oma itsensä ilman että tarvitsee koko ajan miettiä, miten päin olisi, on kuitenkin aika kivaa. Rentouttavaa tehdä ihan eri asioita kuin mitä tavallisena viikonloppuna ja hihitellä väsyneenä päättömille asioille. Tykkään myös siitä, kuinka muualla ei tule ajatelleeksi ollenkaan samoja asioita (helsinki-ajatuksia) kuin kotona. Edes yön unettomina tunteina.
Aamulla oli helpotus, kun paikansin hereilläolon äänien kantautuvan Matin patjan suunnalta. Masa on vain ihan mahtava ihminen. <3 Olisipa itsekin noin käytännöllinen, pärjäävä ja silti sillai fiksu! Kun takkaa ei saanut syttymään tai saunan lämmitykseen kaipasi seuraa, saattoi aina luottaa siihen, että Matti tuli ja pelasti tilanteen. Jopa siinä määrin, että lopulta Masaa kiljuttiin apuun sellaisissakin tilanteissa, jotka olisi voinut ehkä selvittää ihan keskenään. Kuten esimerkiksi kattoon köytetyn siivilän tapauksessa. Ee.
Jos maailmassa olisi pelkästään tuollaisia ihmisiä kuin Matti niin ei varmaan olisi ikinäkoskaan mitään ongelmia. Voi Matti, ylistyslauluni sinulle on suuri. :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti