Toisin kuin ilmeisesti muilta teologian opiskelijoilta, multa ei koskaan kysytä, tuleeko musta pappi. Tiedä sitten, mistä tämä johtuu, kun ulkoisesti kuulemma kuitenkin annan "hyvän teologin vaikutelman" pitkine hameineni ja meikittömine naamoineni. Ehkä siitä että asun täällä paheen pesässä Helsingissä, jossa sekularisaatio elää ihan omaa elämäänsä? Tai siitä, että keskimäärin perhetutut ynnä muut, joiden kanssa asiasta päädyn keskustelmaan, ovat yleensä itsekin korkeakoulutettuja ja ymmärtävät sen, ettei teologian opiskelu automaattisesti tarkoita papiksi opiskelua? Jälkimmäistä vaihtoehtoa vastaan puhuu ainakin se, että yleensä ihmiset alkavat tilittää minulle kokemuksiaan kirkosta, kristinuskosta ja kristityistä, parhaassa tapauksessa kertoa omasta jumalasuhteestaan tai osallistumisistaan jonkin sortin huuhaa-seminaareihin. Aiheeseen on hyvin vaikea kommentoida mitään kovin ihmeellistä, yleensä päädyn vain hymyilemään, selittämään jotain ilmiöiden tarkastelusta nimenomaan tieteellisestä näkökulmasta ja kommentoimaan säätä. (Tosin eräs kaverini ehdotti, että tilitykseen tuumaisin, että "kuulostaa siltä, että on hyvät chanssit päästä taivaaseen". Se olisi tavallaan aika kiva, jos olisin yhtään vähemmän neuroottinen siitä, että mitenkä puolitutussa seurassa käyttäydytään.)
Kian rippijuhlissa en joutunut erityisemmin puhumaan opinnoistani, onneksi. Huomasin yllätyksekseni, että vaikka mulle noin niin kuin yleisesti ottaen on samantekevää, kuka uskoo mihinkin, kunhan uskoaan ei minulle tuputa, tuntui ehkä pikkuisen pahalta, että Kia suunnitteli jo osallistuvansa isoskoulutukseen ts. koki riparin niin omakseen, että haluaisi jatkossakin osallistua sen järjestämiseen. Toisaalta kertomukset ulkoläksyjen kuittaamisesta isosia lahjomalla taas puolestaan kertoivat siitä, ettei se kristinoppi ehkä kuitenkaan ollut se pääsyy siihen, että riparilla oli kivaa. Ehkä Kiassa on samanlaista järjestötantan vikaa kuin minussa?
Tuota kautta tuli puheeksi isän kanssa kesäteologius. Raukkaparka oli saarnaa kuunnellessaan keksinyt, että tämähän olisi Riikan oman alan työtä, jota voisi tehdä jo opiskeluaikana, ja kyseli sitten, olisiko mun kirkkoon kuulumattomuudestani huolimatta mahdollista työskennellä kesäteologina. Totesin aika ykskantaan, että ei: paitsi että seurakunnat vaativat kirkon jäsenyyden kaikilta työntekijöiltään, en voisi kuvitella vetäväni leiriä, jonka tavoitteena olisi 'vahvistaa nuorta uskossa kolmiyhteiseen Jumalaan' ja kannustaa tätä 'elämään rukouksessa ja seurakuntayhteydessä'. Vertasin tätä tilanteeseen, jossa libertalisti-isäni menisi työskentelemään kesäpioneeriksi SPDL:lle ja joutuisi toiminnallaan allekirjoittamaan tietyt oman vakaumuksensa vastaiset arvot.
Olen toki jonkinasteinen opportunisti, esimerkiksi kirkosta erosin aikoinaan vasta sitten, kun totesin, että en saanut kesätöitä hautausmaalta tai seurakunnan kahvilasta. Puolustaudun sillä, että itselleen epäuskottavien arvojen ja/tai uskomusten välittäminen tuntuu minusta huomattavasti moraalittomammalta idealta kuin kahvin ja pullan kaupittelu kesänviettäjille. En allekirjoita esimerkiksi R-kioskin kaikkia arvoja ("meillä on hauskaa ja teemme tulosta" ... ?!? miten nämä liittyvät toisiinsa), mutta en koe tätä ongelmalliseksi, koska tupakkaa, raskaustestejä ja bussilippuja kaupitellessani en henkilökohtaisesti välitä asiakkaille minkäänlaisia arvoja. Opettajan työssä tulee varmasti sekä tietoisesti että tiedostamattaan välittäneeksi vaikka mitä omista moraalikäsityksistään, mutta lähtökohtana on vakaumuksen välittämisen sijasta kuitenkin aina vain uskonnon opettaminen.
Ei sillä että opettaminenkaan nyt varsinaisesti olisi sitä, mitä sillai haluaisin tehdä. Ei silläkään, että tietäisin mitä haluan. Olisi kiva vain opiskella onnellisesti elämänsä loppuun asti, mutta tehokas nykymaailma ei oikein katso sellaista hyvällä, vaikka elinikäisestä ja elämänlaajuisesta oppimisesta kaiken aikaa vouhottaakin. Sitä paitsi kaipa kaikkeen joskus kyllästyy, oppimiseenkin. Silti, olisi kiva olla sillai tosi fiksu ja tietää useammasta humanistisesta tieteestä vähän enemmän. Jos mulla olisi rajattomasti opiskeluaikaa, lukisin kaikkea kivaa ja jännää enkä miettisi, että koska tässä valmistuisi ja mihinköhän hittoon sitä oikein valmistuukaan. (Osasyynä onnettomille opiskelusuunnitelmilleni on edelleen se, että jaan tekemäni opinnot tutkintoon johtaviin pakollisiin suoritettaviin opintoihin ja omiin kivoihin mihinkään liittymättömiin opintoihin, ja kumpiakin edellämainittuja on yleensä täyden periodin verran...)
Enkä tiedä, osaanko edes oikeasti olla tarpeeksi huolissani työllistymisestä. On totta, että opiskelen kolmea toista opetettavaa ainetta ja opettajan pedagogisia huolimatta siitä, että en tiedä, haluanko opettajaksi, mutta toisaalta saan itseni jatkuvasti kiinni asenne ratkaisee ja kyllä töitä aina löytyy -ajattelusta. Eri asia sitten toki vain, että miten mielekkäitä töitä. En haluaisi olla ärräntäti loppuikääni, enkä edes keski-ikäiseksi asti.
Kai mun unelmatyö olisi vain jotain sellaista, jossa saisin antaa itsestäni 110% ja jossa voisin olla sillai hyvä. Että ihmisillä oikeasti olisi (tavalla tai toisella) sellainen olo, että mun luo on kiva tulla asioimaan ja että musta on apua niiden asioihin. Että työnteko olisi muutakin kuin mekaanista hymyilemistä ja päivää goddag oliko kanta-asiakaskorttia kuusi kahdeksankymmentä mukavaa päivänjatkoa -mantraa.
Ehkä sit Joskus. Kun oon muutenkin suuri, viisas, kaunis ja nukun joka yö kahdeksan tunnin yöunet.
Ehkä pitäisi vain kuunnella Kiaa ja mennä rikkaisiin naimisiin, "kun teologit saa niin huonoa palkkaa". Hyvä idea, paitsi että tällai itsellisenä naisena ehkä mieluummin hyppäisin sillalta alas...
mutta kaikkea voi aina epätoivon hetkillä harkita! Myös sielunsa myymistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti