tietää pian itkevänsä että ei pitäisi olla tässä

Elämä on atm kuin yksi pitkä to do -lista, mutta sentään tykkään (lähes) kaikesta mitä teen. Kuvaavaa varmaan se, että suorastaan hyppelehdin ilosta, kun Hulluille päiville mulle oli laitettu vain 26 työtuntia (esim. viimesyksyisen 48 tunnin sijasta). Arabia on aika kamalaa, rabbiinisen kirjallisuuden käännöskurssi on superaikaavievää mutta mielenkiintoista ja kaiken muun hoidankin sitten vähän vasemmalla kädellä Sitten Kun Ehdin. Päätin, että kesällä en tee yhtään lisätunteja vaan keskityn ainoastaan opiskeluun, ja olen kauhean tyytyväinen päätökseeni jo nyt.

Käytiin toissa tiistaina katsomassa Allt som sägs Viiruksessa, ja voi hyvä Jumala miten masentava se oli. Että elämä on kamalaa lapsena ja nuorena ja aikuisenakin, eri tavalla vain. Autossa juteltiin äidin kanssa siitä, kuinka valmistun ihan kohta ja että mitäköhän sitten keksin. Jatko-opiskelu olisi siistiä mutta luultavasti en ole tarpeeksi hyvä ja vaikka olisikin, kuolisin nälkään ja ahdistukseen rahoituksen ja ohjauksen puutteessa. Opettajaksi en ole tarpeeksi kiva. Pitäisi varmaan hakea opiskelemaan jotain alaa, joka työllistäisi, mutta mitä? Kauppista? Oikista? Elämä on vaikeaa mutta onneksi se ei ole yllätys enää.

why'd I have to be such trouble to please / it wouldn't be me, oh if it was easy, if it was easy

Muutto oli ja meni, kämppä on ihana, kiire on hirveä ja tuntuu että en saa yksinkertaisiakaan koulujuttuja tehtyä. Vaihdan Jumbosta Itikseen takaisin ja se sentään vähän ilahduttaa, koska siellä mun ei tarvitse koko ajan miettiä että astunko jonkun varpaille jos teen jotain, saati sitten todistella kenellekään että osaan hoitaa työni ja oon ihan kiva.

Joulu meni töissä ja tapellessa. Isällä on kuulemma syöpä. Tuntuu että on taas vähän liikaa kaikkea kerralla mutta ehkä tämä tästä.

Ostin tänään sohvan! Se on paras sohva.

Muuttoon on enää alle kaksi viikkoa ja olen niin niin onnellinen.

I bet your smile looks beautiful up close.

Olen vain ihan onnellinen. En suoraan sanottuna ole edes muistanut, miltä tuntuu tällainen, että aamulla on kiva herätä ja mennä yliopistolle, että opiskeltavat jutut tuntuu aidosti mielenkiintoisilta (eikä didaktista kolmiota mainita kertaakaan) ja että ei tarvitse stressata siitä että pitäisi olla opiskelemassa vaikka on viikkaamassa kalsareita. Toki oon tällä viikolla ehtinyt jo turhautua kirjastossa opiskeleviin (/Joulumaata laulaviin/puhelimeen puhuviin/kiljuviin ja juokseviin) kanssaopiskelijohini, paeta luennolta (juutalaisuuden peruskurssi, keskusteltiin mm. puoli tuntia siitä mikä on monoteismi ja jossain kohtaa semmoinen keski-ikäinen täti kysyi, näkeekö geeneistä jos joku on juutalainen), houkutellut opiskelukaverin lintsaamaan luennolta (erityisyyden ja moninaisuuden kohtaaminen) sekä menettänyt yöuneni kofeiinin liika-annostuksen takia. Kun tulin tänään iltapäivällä kotiin päiväunille, huusin bussikuskille "HIPHEI" poistuessani bussista kun oli tarkoitus huutaa että kiitos, että ilmeisesti olen vähän väsynytkin.

Kauankohan tätä kestää, viikko tai puolitoista varmaan, mutta haluan muistaa että olen ainakin ollut iloinen ja että se oli kivaa. Tavallaan oon myös edelleen aika kauhuissani siitä, mitä tästä kaikesta tulee, mutta toistaiseksi, toistaiseksi vielä hyvällä tavalla. <3

damn you eternally have you a soul?

Oon yrittänyt syödä vähemmän, sokeria noin niin kuin erityisesti mutta myös kaikkea muuta. Luin tänään blogikirjoituksen, jossa kerrottiin, kuinka "Lupaan, että pian paprikakin maistuu makealta, ja suonissa virtaa sokerin sijaan iloinen syysenergia." 

Mikä vittu on iloinen syysenergia???????? 

Nukuin viime yönä kolme tuntia. Työkaveri katseli mua aamulla yhdeksän minuuttia, iski käteen rahaa ja käski hakemaan meille kahvit. Oli muuten hyvää kahvia.

Kuusi työpäivää enää, se on vähän niinkuin aamukampa. Ajattelin leipoa meille mustikkapiirakkaa läksiäislahjaksi. Luulen, että olen lopulta ihan tyytyväinen, että voin hetken aikaa vain opiskella, vaikka tällä hetkellä yliopistolle paluu hirvittää jotenkin tosi paljon, kaikki tuntuu jotenkin tosi vaikealta. Mutta eiköhän tämä tästä. Herään joka aamu edelleen ihan valtavan onnellisena siitä, että ainakin pedagogiset on ohi.  

Oon jotenkin ollut ihan surullinen nyt. Katsoin The Roadin ja se oli kaunis, syytän sitä.

and then God asks, What are your desires in life? What will be your strength? How will you form your desires? How is it that you choose to die?

Kesä on ollut jotenkin semmoista turtumisen aikaa. Musta on tullut ihan lötkö, kun en osaa olla enää oikein kunnolla äkäinen mistään, pitää haluta mitä saa ja elämä on kamalaa mutta onneksi se ei ole yllätys enää. Sain yksi päivä asiakkaalta haukut, että olen empatiakyvytön ja muutenkin kaikin puolin kelvoton ihminen (koska en suostunut tilaamaan hänelle seitsemän euron hintaista ale-teepaitaa, koska aletuotteita ei saa tilata), ja en osannut oikeastaan kuin nauraa sille. Vakinaistamis-yt-neuvottelu -kuvio on nyt edennyt siihen pisteeseen, että "katsotaan sitten yt-neuvottelujen jälkeen" on muuttunut fraasiksi "sitten kun sun työsuhde on päättynyt, niin". Se ei naurata, mutta ei toisaalta enää itketäkään.

Lähettämiini työhakemuksiin (3 kpl) on tullut nyt kivasti vastauksia (2 kpl), ja tänään Bossin myyjä ehdotti, että hakisin niille töihin. Tässä on vaan sellainen pieni mutka, että pitäisi kertoa mun tänhetkiselle esimiehelle, että tarvitsisin suosituksia ja työtodistuksen, ja se varmaan loukkaantuu oikein henkilökohtaisesti että minä(kin) olen lähdössä. Mutta vähän niinkuin pakko. Ehkä oon huomenna reipas ja kiva ja setvin asiaa. (Vaikka äiti sanoikin puhelimessa että "kai ymmärrät että jos nyt vaihdat työpaikkaa niin sun täytyy oikeasti myydäkin siellä jotain etkä voi vaan mennä sillä että susta tykätään", kiitos äiti.)

Toisaalta olisi kiva vain opiskella, varsinkin kun oon ihan vakuuttunut että en pärjää englanniksi ollenkaan ja että kaikki on muutenkin tosi kamalaa ja vaikeaa tulevaisuudessa, mutta en kyllä tiedä osaanko budjetoida elämääni ollenkaan enää sillai, että käteen jää kuussa aika tosi paljon vähemmän kuin mitä nyt. Oikeasti pitäisi varmaan hakea oman alan töitä ja tehdä vaikka sijaisuuksia, mutta toisaalta on kiva tietää etukäteen että paljonko rahaa on tulossa ja mistä. Plus että varsinkin ala-asteella sijaistaminen on saatanasta kun joutuu opettamaan vaikka mitä liikuntaa ja fysiikkaa ja puukäsityötä ja välituntivalvomaan.

Muutenkin on ollut vähän ankea kesäkesä. Juhannus meni tapellessa (okei, tappelua liennyttäessä), sain sitkeän kesäihailijan josta eroon pääseminen osoittautui yllättävän hankalaksi, kissa pissasi laukkuuni kun kävin Tampereella, asunnossa on saatanallisen kuuma ja kun pidän ovea auki, sisään marssii armadoittain lukkeja joita pelkään kuollakseni. Tuuli imuroi edelleen joka saatanan päivä, ja kun yritän soitella yksiöitään vuokraaville ihmisille, mulle ei vastata puhelimeen.  Kaikesta huolimatta oon tällä hetkellä sitä mieltä, että elämä on ihan kivaa. Ostin vohveliraudan, oon saanut opiskeltua, oon kiertänyt Espoon saaria ja siellä on ollut kivaa, pedagogiset on ohi (mistä tulen olemaan kiitollinen noin seuraavat kaksi ja puoli tuhatta vuotta), kesäflunssa on ohi ja viikon kuluttua yt:t päättyy ja tämä koko sotkuinen työ(ttömyys)kuvio kai selkiää edes vähän. Ensi viikolla ajattelin mennä Kaitalammelle uimaan ja olla onnellinen.

Voisi mennä peiton alle ja katsoa Netflixiä, alan olla selkeästi vähän hysteerinen. 

muuten ne kuvittelee et sil on väliä

Loma oli, loma meni. Tuntui kyllä ihan huomattavasti pidemmältä ajalta kuin mitä oli, ja kerkesin tehdä hirveästi kaikkea, käydä Varsovassa ja Krakovassa ja Riihimäellä ja Tallinnassa ja Stora Herrössä, lukea pari kirjaa, katsoa Game of Thronesia ja Orange is the New Blackia ja muutenkin sillai nauttia elämästä. Paluuta vähän latisti se, etten saanutkaan mulle luvattua työpaikkaa konsernissa alkaneiden yt-neuvottelujen takia. Näköjään mitään ei saisi iloita ennen kun on mustaa valkoisella että näin on ihan oikeasti. Yritän vielä selvittää, että voitaisiinko tuo työpaikan tarjoaminen tulkita suulliseksi työsopimukseksi ja siten päteväksi, mutta asia tuskin selviää ennen kuin kyseistä paikkaa tarjonnut esimies palaa lomalta ja silloinkaan tuskin asia muuttuu miksikään. Vituttaa, mutta ei kai se mitään, elämä on kamalaa mutta onneksi se ei ole yllätys enää. Syksyllä voi aina sitten keskittyä opiskeluun ja tehdä sijaisuuksia, mutta kun olisin halunnut jatkaa tuolla ja muuttaa yksiöön mikä olisi ollut mahdollista vakituisten tulojen myötä. Perkele.

Lomaan kuului myös Protu. Laadin omavalvontasuunnitelman ("jos Eviran tarkastaja tulee, laitetaan keittiön molemmat ovet lukkoon ja paetaan metsään"), leikitin leikkejä ja siteerasin Alexander Stubbia ("'Unelmoi. Usko. Työskentele ahkerasti. Onnistu.', tää koskee sit myös loppusiivousta!") lähes vakavalla naamalla koska olin luvannu tuoda leirille ei-vasemmistolaista näkökulmaa. Yllätin itseni vaatimalla itseltäni ihan liikaa, käyttämällä yhden illan epämääräiseen itkeskelyyn ja toisen nukkumiseen, toteamalla että olen ihan tyhmä ja tarpeeksi hyvä jo nyt ja nauttimalla loppuleiristä. Tiimi oli ihan kiva mutta ei mikään loistava kuitenkaan, mutta kokki ja ohjaajapari olivat valtaisan terapeuttista ja kivaa seuraa ja se on ihan onnellista. Onhan tuo kyllä tällai jälkikäteen ajateltuna ihan hullu kokemus, minimissään kahdeksantoistatuntisia työpäiviä kahdeksan kappaletta putkeen ja siinä kaiken lomassa pitäisi olla positiivinen, kannustava ja turvallinen aikuinen, mutta onpa se kyllä myös ihan todella antoisaa. Että kun seisoo Riihimäen S-marketin pihassa syömässä jäätelöä ja ihmettelee että tällainen muailma sitten tosiaan olikin ja hengissä selvittiin.

Tittidii.