Niitä hetkiä, kun voisi vain maata peiton alla ja murista.
Mutta toisaalta sitä joskus tajuaa, että nyt on kuitenkin aika onnellinen ja sillai oikeassa paikassa kuitenkin jotenkin. Että tämä on se mikä kiinnostaa ja mitä jaksaa. Vaikka elämä muuten onkin vähän epämääräistä ja olisi kiva saada itseään vähän eteenpäin jonnekin eikä vain seistä paikoillaan ja vähän haaveilla että jospa mä nyt olisin joskus vielä suuri ja fiksu ja kiva ja iloinen ja saanut elämässäni joskus jotakin aikaiseksi.
(Tykkään eksistentialismista ehkä siksi, että se väittää jatkuvan ahdistuksen olevan normaalia ja jopa suotavaa. Joskus sitä vain miettii, että tarvitseeko elämän oikeasti olla näin hankalaa ja vaikeaa ja täynnä valintoja joita tehdessään voi tippua jonkun Maailman Suuren Krokodiilin kitaan. Ehkä juuri se ahdistus ja pelko siitä, ettei koskaan työllisty itseään kiinnostavaan ammattiin tai ole tarpeeksi hyvä tai mitä vaan onkin tavallaan kaiken tiellä. Että on niin vaikea uskoa, että kyllä se siitä, hengissä selviää kyllä.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti