Ostin tänään aivan parhaan kirjan, nimittäin 50-luvulla uskonnon oppikirjana käytetyn Isiemme usko 2 -teoksen. Ykkösosan dyykkasin tiedekunnan muuttokaaoksesta, kakkososan kaivoin kiven ja kannon alta eli huuto.netin Keräilyharvinaisuudet-osastolta. Onneksi hinta oli osastovalintaa maltillisempi - maksoin ystävällisen oloiselle tätiliinille kaksi euroa suoraan syliin toimitetusta kirjasta. Tästä saisi Adlibris ottaa oppia!
Töiden jälkeen sitten pääsin tutkiskelemaan tätä uutta löydöstäni, ja päädyinkin lukemaan molemmat oppikirjat suurpiirteisesti läpi yhdeltä istumalta. Kirjan tavoitteena on ilmeisesti kutakuinkin "evankeliumin kirkastaminen koululaisille", mikä tapahtuu esimerkiksi kertomalla, että "pelastushistoria jatkuu, evankeliumi tekee työtään edelleen. Jokainen niin lapsi kuin aikuinenkin elää seurakunnassa ja toimii joka hetki elävän Jumalan kasvojen edessä." Jotta hengellisyys ei varmasti pääsisi unohtumaan, on "kaikkien tuntitehtävien loppuun ehdotettu myös aiheeseen liittyvä virsi. -- Raamatunlauseita voidaan esittää joko yksitellen tai kuorossa." Sentään raamatunlauseet ovat vuoden 1938 käännöksestä, josta minun täytyy tunnustaa pitäväni kovasti - kieli on kiemuraista, kaunista ja ennen kaikkea raamatullista, ja siksi kyseinen käännös on minulle ehkä se läheisempi. Lisäksi näin kreikkaa ja hepreaa taitamattomana tykkään ajatuksesta, että käännös on kohtalaisen sanatarkka - nykyinen Kirkkoraamattu kun on etenkin monen eksegeetin mielestä vähän turhankin tulkitseva tietyissä sanankäänteissä.
Noh, takaisin Isiemme uskoon. Lukukokemus oli melkoisen mielenkiintoinen. Kaiken kaikkiaan kirja on paitsi hätkähdyttävän aatteellinen, myös äärimmäisen sekava. Alkukertomusten ja kantaisien seikkaperäisen esittelyn jälkeen kirja siirtyy käsittelemään Kanaaninmaata, jonka Jumala on luvannut Abrahamille ja hänen jälkeläisilleen. Opin Luvatusta maasta muun muassa sen, että sen metsissä elää kettuja, jäniksiä ja kaunisvärisiä lintuja. Lisäksi Galileassa on kalaisia järviä, ja "heinäsirkat liikkuvat valtavina parvina hävittäen usein peltojen koko sadon." Tämän jälkeen kerrotaan Jeesuksen lapsuudesta ja siirrytään puhumaan Mooseksesta, joka saa lain. Tuomarien kirjan seikkaperäisen esittelyn jälkeen siirrytään pääsiäisen tapahtumiin, joita käsitellään aukeaman verran - kuva-analyysin, ilmeisesti ajan muoti-ilmiön (?) keinoin. Kiinnitin kuitenkin huomiota siihen, että erittäin sekavassa ja kirjan edellisen omistajan itse numeroilla selventämässä kuvakertomuksessa ylösnousseen Jeesuksen tapaa ensimmäisenä nimenomaan Maria - mikä lie esifeministi ollut tätä kirjaa kirjoittamassa! Kun pääsiäinen on käyty läpi, aletaan käsitellä Israelin kuninkaita sekä Psalmeja, joista "on suurin osa runoilijakuningas Daavidin sepittämiä." Myönnän huokaisseeni tässä kohtaa syvään.
Järjestys jatkuu yhtä poukkoilevana, ja apostolien lähettämistä ja Messias-ennustuksia käsittelevien kappaleiden välistä löytyy kuvakertaus joulun tapahtumista, joka saa minutkin, jouluevankeliumin ulkoa osaavan ihmisen, itkemään sekavuudellaan. Kertausta seuraa onneksi parin kappaleen hyppimisen jälkeen seikkaperäisempi selvitys Jeesuksen toiminnasta. Selvitys etenee - vastoin kirjan kirjoittajien tapoja - sangen tarkasti Raamatun kronologiaa mukailevana.
Kirjan ensimmäinen osa päättyy Lutherin Vähästä Katekismuksesta lainatuihin kymmenen käskyn selityksiin ("meidän tulee peljätä ja rakastaa Jumalaa" jne.), sekä varsin koskettavaan veisuun "Taas kukkasilla kukkulat. Oppilas varmasti tässä kohtaa hyppii innosta ja odotuksesta - että kesäloma loppuisi ja pääsisi jälleen opiskelemaan uskontoa, kaikkien suosikkiainetta.
Isiemme usko 2 on tarkoitettu käytettäväksi viidennellä ja kuudennella luokalla. Kuudennella luokalla syvennytään Vuorisaarnaan - vaikka se on kirjan tekijän mukaan "vaikeahko opettaa", siinä on "sanomaa juuri ja eritoten nykyhetken nuorille." Viidennellä luokalla käsitellään sen sijaan erilaista sillisalaattia, muun muassa profeettoja, taivasten valtakuntaa ja Paavalin lähetysmatkoja. Kirjan esipuhe muistuttaa kuva-analyysin käytöstä "joulu- ja pääsiäispiirin" aikoihin.
Viidennelle luokalle suunnattu kirjan puolisko alkaa profeettaosuudella, joka käsittelee melkoisen graafisesti sitä, kuinka Jumala on suurin ja kuinka häntä vastaan rikkomisesta seuraa kamalia asioita. Herra puhuu, ja profeetat tekevät hänen käskystään "monia ihmeellisiä tekoja". Israelin kansa kuitenkin joutuu pakkosiirtolaisuuteen, mutta pelastuu sieltä. Aiemman perusteella olisin odottanut jonkinlaista ovelaa cliffhangeria, jossa Daavid jää jalopeurain luolaan virumaan ja lukijaparka saa kauhuissaan selata kirjaa eteenpäin selvittääkseen, miten Jumala tällä kertaa ratkaisee vaikean tilanteen. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Tyylilleen uskollisena kirja kuitenkin loikkaa taas aiheesta viidenteen, ja uuden temppelin vihkiäisjuhlan kuvailun jälkeen alkaa uskontunnustuksen selittäminen Vähään Katekismukseen nojaten. Välissä on lystikkäitä kertomuksia Jeesuksen toiminnasta.
Jotta opiskelu ei kävisi liian kevyeksi ja elämä tuntuisi turhan valoisalta, on kirjaan sijoitettu kappale maailmanlopusta. Hyvät kalat kootaan astioihin ja pahat heitetään pois, ja tyhmiä ylkiä sulhanen ei enää tunnista. Tarinat ovat omiaan herättämään synnintunnon, ja varmasti moni pieni opiskelija pohtii vakavissaan, voiko nyt iltarukousta sittenkään jättää lukematta. :(
Hengästyttävän maailmanloppukuvauksen jälkeen keskitytään taas dogmatiikkaan. Esitellään kymmenen käskyä luterilaisine selityksineen, ja pienen Jeesuksen ilmestyksistä kertovan sivupolun jälkeen palataan uskontunnustuksen selittämiseen. Tähän nojautuen kerrotaan alkuseurakunnasta ja evankeliumin leviämisestä. Lähetystyö sujuu hyvin: lukujen nimet ilmoittavat, kuinka "ylhäinen hoviherra kastetaan", "Pietari kastaa Korneliuksen", Saulus kääntyy, syntyy pakanakristitty seurakunta ja evankeliumi tuodaan Eurooppaan. Viimeinen, huomattavasti muita pidempi kappale, kertoo Paavalin lähetystyön viimeisistä vuosista sekä apostolin hurskaasta marttyyrikuolemasta uskonsa puolesta. Paavali suhtautuu tulevaan kohtaloonsa ihailtavan tyynesti - kirjassa lainatussa (deuteropaavalilaisessa...) toisessa kirjeessä Timoteukselle hän toteaa suorastaan stoalaisesti, kuinka "minut jo uhrataan ja minun lähtöni aika on tullut. Minä olen hyvän kilvoituksen kilvoitellut, juoksun päättänyt, uskon säilyttänyt."
Kuudes luokka aloitetaan muodikkaasti kuvakertauksella pelastushistoriasta. ("Tapahtui onnettomuus - syntiinlankeemus" oli mielestäni erittäin söpö ilmaisu. Plussaa myös kärttyisän näköisestä pitkätukkaisesta (!) Jumala-hahmosta...) Sen jälkeen esitellään "Isä meidän Isämme", sekä evankelistojen värikäs joukkio. Paavalin kirjeistä esitellään lystikäs muistisääntöloru, joka kuuluu seuraavasti:
Room, Kor, Gal, Ef,
Fili, Kol, Tessa,
Timo, Tiit, Filemon.
Kor, Tessa, Timo kaksi,
muille yksi.
Itseäni muistisääntö ei auttanut tippaakaan, enkä edelleenkään muista kaikkia Paavalin väitettyjen kirjeiden nimiä (saati niiden järjestystä), mutta ehkä se valaisi 50-luvun koululaisten päivää suuresti. Ainakin Paavalista annetaan varsin sympaattinen, suorastaan isällinen kuva kirjassa: hän levitti evankeliumin pakanoiden keskuuteen, järjesti seurakuntaelämää ja "osasi kuunnella Jumalan puhetta myös hiljaisuudessa."
Paavalin jälkeen esitellään Pietaria, innostuvaa ja aloitekykyistä kalastajaa, joka "etsi jo nuoruudessaan Jumalaa." Hänen kirjeidensä kerrotaan olevan toivoa täynnä. Pietarin kirjeiden jälkeen esitellään Johanneksen kirjeet, joista sulavasti siirrytään Ilmestyskirjaan. Kirjantekijöiden mukaan kyseessä on "salattujen totuuksien kirja", kertoohan kirja "kirkon kehityksestä vuosisatoja eteenpäin".
Ilmestyskirjan esittelyn jälkeen siirrytään puhumaan Vuorisaarnasta, jota käsitellään sangen seikkaperäisesti. Vuorisaarnaa pyritään soveltamaan myös kirjoittajien omaan aikaan. "Monet pakanakansat elävät koston lain mukaan", muistuttaa kirja kerrottuaan Jeesuksen kehotuksesta palkita paha hyvällä. Haaveillaan pysyvästä maailmanrauhasta, joka voi toteutua vaikkapa Yhdistyneet Kansakunnat -maailmanjärjestön toiminnan avulla. Muistutetaan, että lähetystehtävässä "emme tunne rotuerotuksia, ja ihmisissä näemme vain ystäviä." Kaunista!
Kirjan viimeinen osuus käsittelee suomalaista kristillisyyttä. Kirjan mukaan se on "luonteeltaan nöyrää, alakuloista ja mietiskelevää, jossain määrin jäyhän jäykkää." Kristillisyys toteutuu erityisesti herätysliikkeiden piirissä, ja niinpä kirja esittelee niiden päähenkilöt - unohtamatta Lutheria ja Mikael Agricolaa, Suomen uskonpuhdistajia ja "hengen jättiläisiä". Herätysliikkeet ovat kirjan mukaan hyödyllisiä, sillä "siellä, missä ennen rehoitti juoppous, kylätappelut ja muut paheet, ruvettiin herätyksen jälkeen etsimään elämälle uutta sisältöä elävän Jumalan kasvojen eteen nöyrtyneinä."
Suomen kansan kohtalo sidotaan kristinuskon säilymiseen maassa. Pyhän Hengen vaikutuksesta ihmisten kirjoittamana syntynyt Raamattu on pidettävä arvossa, sillä "meidän ajallinenkin kohtalomme riippuu siitä, minkä arvon me annamme Jumalan sanalle ja sakramenteille." Niinpä kirja alkaakin esitellä seikkaperäisesti paitsi seurakunnan käytännön elämää, myös siellä suoritettavia toimituksia. Ehkä vähän yllättäenkin ripin asema korostuu - se esitellään ehtoollisen rinnalla "taivaan lahjana syyllisyyden uuvuttamille." Missään ei tarkemmin eritellä, ettei kyseessä ole luterilaisen kirkon sakramentti. Katekismusta ei tosin lainata, mistä fiksu lukija voi tehdä monenmoisia johtopäätöksiä. Itse en kuudennella luokalla moisiin olisi välttämättä kyennyt.
Kirkon käytännön elämää käsitellään ehkä hivenen painostavaan sävyyn. Sinä-passiivia käytetään herättelemässä lukijaa seurakunnan toimintaan. Lukijan oletetaan käyneen kotiseutunsa temppelissä monta kertaa, pääsevän sinne "mukavasti linja-autolla" (toista oli ennen, piti matkustaa kirkkoveneellä!), ja pitävän huolta omaisensa haudan hoidosta. Kirkon nuorista todetaan, että nykyajan nuorisolla on paljon houkutuksia pois seurakunnan piiristä. Onneksi olemassa on kaikenlaisia yhdistyksiä, joissa muun muassa "toiminnan taustana on vakavuus Jumalan silmien edessä" ja "hyvin tovereiden parissa opiskellen on saatu oikea, vakaa suunta elämälle".
Muita uskontokuntia käsitellään kirjassa kahdeksan rivin verran. Niiden olemassaolo oikeutetaan uskonnonvapauslajin nojalla. Nimeltä mainitaan ainoastaan kristillisiä ryhmiä. Kirkon "varsinaiseksi työksi" ilmoitetaan pakanalähetys. Lähetyskentillä tehdään "rakkaudentyötä inhimillisen hädän ja kurjuuden lievittämiseksi", ja työn tulokset osoittavat, että "taistelu ei ole ollut turhaa, vaikka vastassa on ollut myös pakanalliset ennakkoluulot ja taikausko."
Kirjan viimeinen kappale käsittelee evankeliumia nykyajassa. Lukijaa muistutetaan kristinuskon 800-vuotisesta historiasta Suomessa ja kirkon näkyvyydestä suomalaisessa yhteiskunnassa. Herätyksiä tapahtuu edelleen. Kuitenkin kristillisyydelle vieraat katsomukset hyökkäävät kirkkoa ja kristillisyyttä vastaan toisinaan voimakkaastikin. "On paljon kielteisyyttä ja suoranaista jumalattomuuttakin. Maallistuminen, jota sanotaan sekularismiksi, leviää jossain määrin", muistuttaa kirja. Ahdingon keskellä kirkko on onneksi edelleen opillisista ja tunnustuksellisista eroista huolimatta "yksi, pyhä ja yhteinen", ja kirkkojen välillä on ekumeenista toimintaa. Asteriksin jälkeen todetaan, että "meillä" (herää kysymys, keillä? Kirjan kirjoittajilla? Suomalaisilla? Kristityillä?) "on se käsitys, että Suomen kansa sittenkin erheistään huolimatta on kristitty kansa ja että se sellaisena pysyy." Kirja päättyy kauniiseen isänmaan virteen, johon lukijaa kehotetaan yhtymään:
Tää kansa hoida kansanas
ja sinun palvelijanas,
sen anna töitäs toimittaa,
sun kunniaasi julistaa.
Kello on kolme ja mulla on herätys kahdeksalta. Hyvin käytettyä aikaa taas...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti