epäuskon evankeliumi ja varoitus siitä, kuinka määränpääsi on päällystämättömällä tiellä

Kylmästä täristessä on äärimmäisen hyvä kerrata viikonloppunsa kulkua, mutta jotenkin nyt (lämpimään, ei kylmänkosteaan aamutakkiin kietoutuneena) on sen verran euforiafiilis, että päätin nyt kerrankin kirjoittaa jotain onnellista.

Torstai-iltana istuin systiksen ryhmätöiden esittelyssä ja kuuntelin mäkätystä siitä, miten Hartin Ateismin harhat on paska kirja. Jos lukulistani olisi yhtään lyhyempi, kävisin varmasti lainaamassa ko. teoksen - sen verran viihdyttävä esittely oli. "Ilmeisesti teos on kristityissä piireissä saanut ihan hyvän vastaanoton... Muita arvosteluja ei sitten löydetty. Aika sisäsiittoista." ja "Enpä osaa vastata tohon [kysymykseen kirjan kirjoittajan teologisesta pätevyydestä], mutta kirjan takakannessa Miikka Ruokanen kehuu kirjan erittäin hyväksi."

Seuraavat mäkätykset aiheesta Jeesus - hindulainen guru ja Jeesus - islamin profeetta menivät aika lailla ohitse, koska Protu-leirin Facebook-ryhmässä alkoi ilmetä huolestuttavia tietoja paikasta, jonne meidän oli tarkoitus mennä viettämään viikonloppuamme.

tosi tärkee asia et siellä paikassa on toosi vanhan talon haju ja sellane voimakas home nii laittakaa sellaset huonot vaatteet sinne, kyllä se parin pesun jälkee pitäs lähtee mut kumminki!!

En alun alkaenkaan ollut mitenkään superinnoissani viikonlopusta keskellä ei-mitään, ja kun paikka alkoi päivitys päivitykseltä kuulostaa koko ajan vähemmän houkuttelevalta, olin jo vähän epätoivoissani että saan keuhkokuumeen kiitokseksi väkinäisestä sosialisoinnista. Toisaalta oli kiva nähdä ihmisiä (... tiimiä ja kokkeja. Ja paria leiriläistäkin kyllä. 0:>), ja niinpä urheasti raahauduinkin autoon Kontulan metroasemalle perjantai-iltapäivänä.

Kaikesta huolimatta: oli ihana viikonloppu. Ehkä saan keuhkokuumeen, ehkä selviän korvatulehduksella. Kivaa oli, ja lämpimän suihkun jälkeen voin sanoa, että vielä kivempaa oli. <3 Ottaen huomioon, että en nukkunut viime yönä käytännössä silmäystäkään kiitos ylälaverin kohtalaisen lämpimän tunnelman (...) ja tänään vietin suunnilleen tunnin juosten jäistä mäkeä edes takaisin, että saisimme kyytiautomme liikenteeseen, on ihan hassua olla näin iloinen, mutta kun oli vaan niin kivaa. Ihmisten näkeminen pitkästä aikaa sillai, että puhuminen on kaikesta erossaolosta huolimatta edelleen vaan niin helppoa ja voi olla oma itsensä ilman että tarvitsee koko ajan miettiä, miten päin olisi, on kuitenkin aika kivaa. Rentouttavaa tehdä ihan eri asioita kuin mitä tavallisena viikonloppuna ja hihitellä väsyneenä päättömille asioille. Tykkään myös siitä, kuinka muualla ei tule ajatelleeksi ollenkaan samoja asioita (helsinki-ajatuksia) kuin kotona. Edes yön unettomina tunteina.

Aamulla oli helpotus, kun paikansin hereilläolon äänien kantautuvan Matin patjan suunnalta. Masa on vain ihan mahtava ihminen. <3 Olisipa itsekin noin käytännöllinen, pärjäävä ja silti sillai fiksu! Kun takkaa ei saanut syttymään tai saunan lämmitykseen kaipasi seuraa, saattoi aina luottaa siihen, että Matti tuli ja pelasti tilanteen. Jopa siinä määrin, että lopulta Masaa kiljuttiin apuun sellaisissakin tilanteissa, jotka olisi voinut ehkä selvittää ihan keskenään. Kuten esimerkiksi kattoon köytetyn siivilän tapauksessa. Ee.

Jos maailmassa olisi pelkästään tuollaisia ihmisiä kuin Matti niin ei varmaan olisi ikinäkoskaan mitään ongelmia. Voi Matti, ylistyslauluni sinulle on suuri. :D

one can't believe impossible things

Niitä päiviä, kun haluaisi vain olla kaikkea muuta kuin mitä oikeasti on. Ahkerampi, suunnitelmallisempi, vakavampi, harvasanaisempi, fiksumpi, kauniimpi, laihempi, kivempi. Onnellisempi tai edes vähän vähemmän väsynyt. Sellainen, että tietäisi mitä haluaa ja että uskaltaako sitä haluta vai olisiko parempi vain päätyä johonkin ihan muuhun mistä nyt ei ehkä tykkää mutta mitä voi kuitenkin sillai sietää.

Olisi kiva, että uskaltaisin soittaa ihmisille. Että olisin joskus sosiaalinen. Tai että edes saisin kirkkohistorian peruskurssin esseen kirjoitettua ilman, että jokaisen kirjoitetun lauseen paskuutta täytyy erikseen jäädä miettimään.

Ennen kaikkea kai kaipaisin sitä, että joku tuntuisi edes joskus joltakin.

sillä paljosta työstä saa levottomia unia / paljosta puheesta kuuluu tyhmän ääni

Koska 25,5 opintopisteen periodissa ei ole tarpeeksi tekemistä, olen nyt ollut neljänä päivänä kuudesta töissä tässä viime päivien aikana. Muina päivinä olenkin sitten ollut 6-8 tuntia yliopistolla. Voin kertoa, että kaikesta ihmisläheisyydestä ja aurinkoisuudestani (... niin mistä?) sekä vankasta asiakaspalvelukokemuksestani huolimatta en ole mikään luontainen asiakaspalvelija. En jaksa hymyillä, lirkuttaa ja olla kiva enää viidennelletoista idioottiasiakkaalle, ja jos olen saanut pohjakassan juuri laskettua ja asiakas tulee sisään kaksi sekuntia ennen sulkemisaikaa, en välttämättä katso hyvällä viisisenttisillä maksamista. Kaikesta tästä huolimatta mulla on yleensä ihan kivaa töissä.

Töissä parasta ja samalla pahinta on kuitenkin ilmainen kahvi. En yleensä juo kahvia, koska olen hirveän kofeiiniherkkä, mutta mulla on paha tapa ostaa töissä jotain suklaata tai muuta herkkua, jonka kanssa kahvi sopii paremmin kuin hyvin. (Vinkki: Pandan valkosuklaa + tummapaahtoinen kahvi kermalla on makunautinto, väittivät muut mitä hyvänsä.) Kun tulen kotiin iltamyöhällä seikkailtuani kotiin milloin mitäkin reittiä pitkin (tässä muutama viikko sitten eksyin jonnekin Espoon korpeen jossa ei ollut edes katulamppuja...), jää kätevästi aikaa kaikelle omalle kivalle, kun ei nukuta, kun kofeiini hyrrää elimistössä. Seuraavana aamuna on sitten mukava lähteä muailmalle, mielellään aamuvuoroon töihin. Toisaalta aina voi juoda lisää kahvia - ja nauraa itselleen toistellessaan koko ajan mekaanisemmin ja mekaanisemmin mantraa "moi, kiitos, se olis kaks ja nelkytviis, kiitos, haluatko kuittia, kiitos, moimoi".

Olen tällä viikolla nukkunut yhteensä ehkä 15 tuntia.

Mutta sillai tekee ihan hyvää tuo töissä käyminen että voi aina miettiä että tätä en halua kyllä tehdä isona. Enkä kyllä välttämättä muutenkaan. Ja sitten tulla kotiin ja kirjoittaa kirkkohistorian esseetä ilolla ja autuudella. (As if, mutta ehkä huomenna?)

"I think you’re damaged, delusional and believe in a higher power. In your case, it’s yourself."

(Otsikko on, surullista kyllä, lainaus BBC!Sherlockista. En tunnusta odottavani uutta tuotantokautta innolla.)

Filosofisessa ateismissa ehkä raskainta on se, ettei ole sillai mitään sellaista korkeampaa voimaa, jonka voisi ajatella kannattelevan maailmassa eteenpäin silloin kun ei itse oikein osaa. Toisin kuin monet ateismin vastustajat esittävät, ainakaan minun tapauksessani asia ei korvaudu luottamuksella omaan voittamattomuuteen ja erinomaisuuteen - päin vastoin, kun maailma kerran on niin sattumanvarainen ja asioita vain tapahtuu, ei oikeastaan edes siihen perusajatukseensa että olemalla ihan tajuttoman ahkera ja pyrkimällä niitä päämääriään kohti joita on itselleen asettanut, uskalla luottaa. Koska lopulta mitä tahansa voi tapahtua ja kaikki päättyy huonosti ehkä joka tapauksessa.

Haluaisin tehdä gradun Pentti Saarikosken uskonnollisuudesta hänen nuoruuden päiväkirjoissaan, mutta pahoin pelkään, että aihetta ei saa käsiteltyä kovinkaan kirkkohistoriallisesti (ehkä kirjahistoriassa?) tai että en osaisi kirjoittaa niin paljon kirjallisuudentutkimusta sivuavasta aiheesta yhtään mitään järkevää. En tiiä.

Tykkään yliopistosta. Kovasti. Eilen vietin hyvin intensiivisen illan systemaattisen teologian parissa ja jopa tykkäsin siitä hetken aikaa. Tämä flow meni tosin ohi noin kolmessa sekunnissa, kun pääsin tänään systiksen luennolle aiheesta Martin Luther ja antisemitismi.

Jossa antisemitisti-Lutheria puolusteltiin sillä, että "nokun sillä oli vatsanpuruja ja sitä masensi".

...

Niin. Kerroinko jo inhoavani systistä?

Muita tällä hetkellä vituttavia asioita yliopistolla:

- Aleksandrian tulostimet. Ei voi kestää kahtakymmentä minuuttia saada muutama sivu dioja. Ja miten niistä voi olla AINA paperi tai muste loppu tai vähintään 3802884 työtä jonossa. Tai sitten jos katsoo että ei ole töitä jonossa niin joku kiilaa edellesi jonkun 1600-sivuisen TVT-materiaalin kanssa. Siinä sitten odottelet ja lueskelet aikasi kuluksi miten ei kannata lähettää salasanaansa sähköpostilla Afrikkaan. Eikä edes kirjekuoressa.

- Aleksandrian tietokoneiden varaaminen. Jos lähdet syömään, tanssitunnille tai kotiin, ei varmastikaan ole kauhean vaikeaa kirjata itseään ulos tietokoneelta ja päästää koneelle jotakuta joka ei ole syömässä, tanssitunnilla tai kotona. Koska näitä opiskelijoita, jotka eivät ole syömässä, tanssitunnilla tai kotona, pyörii siellä aina aika kiitettävät määrät etsimässä tietokonetta, joka olisi vapaana...

- Kirjojen 14 vuorokauden laina-aika. Eihän niitä kerkiä ollenkaan pitää pöydällä ja tuijotella syyllistyksissään että pitäisi lukea, vaan pitäisi lukea saman tien! Ihan menee silmät solmuun ja selkä kanssa, kun niitä kirjoja saa roudata takaisin kirjastoon vain lainatakseen samat opukset seuraavana päivänä takaisin itselleen.

- Kirjaston hiljainen lukusali. Joka on hiljainen lukusali. Paitsi eväitä voi vähän rouskuttaa ja tietokoneen näppäimistöä hakata ja jos on jotain Tosi Tärkeää asiaa kaverille niin sille voi vähän jutella ja kännykkään vastaaminen on ihan OK kanssa. Etenkin yo-kirjoitusten aikoihin tuntuu, että nuo kirjaston lukusalit ovat lähempänä lapsiparkkia kuin lukusalia...

- Hullunhauskat Kommentit luennoilla. Jos puhutaan siitä, voiko käsitteen 'hyvä' määritellä nautinnoksi samalla tavalla kuin käsitteen 'porsas' voi määritellä sian poikaseksi, ei tarvitse välttämättä nostaa kättään ja ilmoittaa, että 'porsas' voi merkitä myös nuorta hunsvottia, joka heittelee kalapullia koulun ruokalassa. Ihan silvaaet joku kanssaopiskelija voisi tykätä jos luento etenisi.

- Turha Vänkyttäminen luennoilla. Asia A ei muutu ei-A:ksi, vaikka kuinka huutaisit luennoitsijan päälle viisikymmentä kertaa että "no mutku". Ei ole meinaan mikään taikasana se no mutku. Ja sinä, joka logiikan luennolla teet laskuharjoituksesi jatkuvasti väärin ja sitten intät kuinka ne ovat oikein ja kukaan ei vain tajua logiikkaasi, usko jo että siinä logiikassasi on joku vika.

- Päällekäiset luennot luentokursseilla!!! On se nyt perkele että joutuu karsimaan lukujärjestyksestään kaiken kivan (maailmanloppukurssi, sukupuoli ja Raamattu -kurssin) pois, kun pitää istua jossain systiksen kurssilla ja käyttiksen kurssilla kans. Missä on se paljon puhuttu akateeminen vapaus?!?!

- Perioditauon muuttuminen tenttiviikoksi?!?! Kysympähän vaan, että mikä idea tässäkin taas oli: opiskelijat eivät ehdi kotiin, töihin, rentoutumaan tai mitään muutakaan, ja sitten lintsailevat luennoilta ja tenteistä ja vaikka mistä eivätkä koskaan valmistu kun on muutakin tekemistä kuin nököttää siellä luentosalissa kuuntelemassa luentoa tai vastaamssa tenttiin.

- KOULUMATKAT. Tai siis lähinnä ihmiset näillä matkoilla. Se, että olen kiltin, söpön ja herttaisen näköinen, ei tarkoita että syliini/kainalooni voi istua ja vuodattaa elämäntarinansa ja mielellään sen jälkeen vielä kosia. En halua naimisiin enkä edes Kanarialle kanssasi! Yksin voisin mennäkin, mutta se ei ole sinun asiasi.

"Liisa, mitä on nelijalkaiset siivekkäät pikkueläimet? Ne on kielletty Raamatussa!"

<3 eksegetiikka on vaan hurjan kivaa.

Maria / you've gotta see her / go insane and out of your mind

Olen vain kaivannut tätä kaikkea ihan hirveästi. Okei, systiksen luennoilla on edelleen vaikeuksia pysyä hereillä, luennot voisivat alkaa myöhemmin kuin aamukymmeneltä ja PII:n paluu ei juuri inspiroi, mutta noin niin kuin yleisesti ottaen tykkään opiskelusta vain ihan hirveästi. Pieni tauko teki selvästi hyvää - loman alussa en halunnut koskea yhteenkään tavalla tai toisella uskontoa edes sivuavaan kirjaan pitkällä tikullakaan, ja nyt olen yhtäkkiä kirjoittanut tiivistelmät kahdesta eksegetiikan tenttikirjasta. Kuukausi ennen tenttiä?! Lisäksi mulla on ollut jopa kivaa kahdella logiikan luennolla/laskuharjoituksessa, mikä on aika karmaisevaa, koska se on about lähimpänä syvästi inhoamaani matematiikkaa oleva asia mitä voin tutkintooni järkevästi sisällyttää.

Olisin huolissani mielenterveydestäni, jos en vain nauttisi tästä niin kamalasti. Huolimatta siitä, että olen viimeisen kahden viikon aikana meinannut tappaa itseni Päärakennuksen vanhan puolen portaissa noin viidesti, saanut sydämentykytystä ratikoihin kirmaamisesta ja täyttyvästä kalenterista sekä hermostunut ihmisiin, jotka eivät ymmärrä hoitaa nuhakuumettaan sängyn pohjalla kotona vaan yskivät mieluummin esimerkiksi Unicafen ruoka-annoksiin, olen yleisesti ottaen vain nauttinut siitä, että saa vain istua luennoilla ja kuunnella kivoja juttuja, joutua hassujen teologihetkien keskelle (kuten tilanteeseen, jossa joku ilmestyy luentosaliin laulaen ovelta että "Herra olkoon teidän kanssanne" ja useampi ihminen vastaa että "niin myös sinun henkesi kanssa" ...), nähdä kivoja ihmisiä pitkästä aikaa ja ylipäätänsä vilistää pitkin keskustaa kun siellä tapahtuu aina kaikkea jännää. Löysin Kiseleffin talon yläkerrasta paikan, josta saa kohtuuhintaista italialaista artesaanijäätelöä, ja olen nyt rampannut siellä melkoisen säännöllisesti. Voisin ehkä lahjoa itseni lukemaan systistä menemällä sinne opiskelemaan? Yksi pallo jäätelöä per luettu viisikymmentä sivua? Kolmekymmentä sivua? Kolme sivua?

Tuutorointi voisi sitten mun puolestani taas jo loppua. Asennevammani elämän, maailmankaikkeuden ja kaiken suhteen on tällä kertaa löytänyt kohteen tästä ah-niin-viehättävästä vapaaehtoistoiminnasta (anteeksi, työstä! josta maksetaan noin 20 senttiä tunnilta), eikä fuksiaisten järjestely innosta yhtään. Olen vakuuttunut siitä, että ensi vuoden tuutorit vineävät, kuinka ruoka (jos sitä nyt yleensä saadaan) oli pahaa, plus että olen kyllästynyt lintsaamaan etiikan luennoilta milloin minkäkin hyödyttömän tapaamisen tai opettajatuutoroinnin myötä. Tuohonkin sirkukseen käytetyn ajan olisin voinut hyödyntää esim. työntekoon - elokuulta tuli nollan euron palkkakuitti, ja se ehkä vähän suretti. Toisaalta jos vaivautuisin leikkimään optimistia, voisin aina löpistä jotain siihen suuntaan kuin että Protu ja Praha antoivat huomattavasti enemmän kuin se, että olisin keikkunut tiskin takana irvistelemässä vaikkapa viidensadan euron edestä ja sen jälkeen itkenyt menetettyä kesälomaa entistäkin katkerammin.

Keskimäärin olen nyt aika onnellinen ja se on ihan kivaa.