these quiet times

Hämmentävää ettei ole mitään tekemistä.

Tai niin kuin mitään suorittamista.

Ei tunnu joululta, ei talvelta, ei oikeastaan miltään, ja se on ihan kivaa.

Väsyttää.

"Elämä on kamalaa mutta onneksi se ei ole yllätys enää."

Elämä on jotenkin aika kivaa tällä hetkellä. Tuntuu, että oon vihdoinkin saanut sovitettua työt ja koulun yhteen niin, että pystyn keskittymään opintoihin ja olemaan silti töissä ihan kiva. (Tosin mun myynnit on nyt pari viime kuukautta olleet niin pienet, ettei varmaan tästäkään tarvitse enää tammikuussa stressata. Ahdistaa, etten voi sijaisena saada toistaiseksi voimassa olevaa työsopimusta, vaikka ihminen, jota sijaistan, ei ole ilmeisesti osoittanut minkäänlaista halua palata takaisin meille Jumbosta, eli koko ajan saa miettiä, että koskas tämä nyt sitten loppuu.) Hullujen päivien jälkeen sain tentittyä kaikki tentit, pidettyä harjoitustunnit ja oltua muutenkin aika sankari-Riikka.

Harjoittelussa on ollut yllättävän kivaa. Oon tykännyt seurata tunteja, ja yllätyksekseni myös pitää niitä. Olen pitänyt sitä paitsi aika hyviä tunteja, siitä olen iloinen. Sain palautetta siitä, että olen liian kiltti, kun aina kyselen opiskelijoilta että haluuttekste tehdä tälleen, haluuko joku kertoa, mutta toisaalta mun mielestä tuntuisi jotenkin vastenmieliseltä pakottaa että nyt tehdään tällainen näytelmä ja esiinnytään luokan edessä ja ei vastaväitteitä, aikaa on varttitunti! Ehkä komentamaan oppii sitten vähän vanhempana, kun on iso, rikas ja kaunis ja nukkuu joka yö kahdeksan tunnin yöunet.

Sain kehuja eräältä henkilöltä myös siitä, että olen ainoa hänen seuraamansa opetusharjoittelija, joka ei aloita tuntia fraasilla "mä nukuin viime yönä vaan viisi tuntia". Totesin kuivasti, että taustalla lienee vuosien kokemus unirytmittömyydestä, eikä pieniunisuus ole enää uutinen.

Toivon kyllä silti edelleen, ettei musta tulisi opettajaa. Vaikka työ olisi varmasti ihan mielenkiintoista, en tiedä, haluanko jankata samoja kursseja vuodesta toiseen lukiolaisille, joista suurinta osaa uskonto ei kiinnosta vähäisimmässäkään määrin ja psykologia on kivaa kaverin mielialojen pohdiskelua. Uskonnon kohdalla on vielä näitä henkilökohtaisen katsomuksen ongelmia: vaikka joka paikassa painotetaan, että opetus on tunnustuksetonta ja uskontoa voi opettaa myös uskonnoton, kertoo didaktiikan kirja toisensa perään siitä, kuinka uskonnon tunneilla mm. opitaan kohtaamaan pyhää. Tuntuu hieman absurdilta opettaa pyhyyden läsnäoloa, jos ei itse koe, että olisi pyhää, saati sitten sen läsnäoloa. Ajattelin avautua tästä meidän ainedidaktikolle, mutta luultavasti siinäkin keskustelussa totean vain että kivaa on ja onpas kyllä ulkona vähän pimeätä.

Keksin ehkä kivan maisteriohjelman, johon voisin hakea. En kyllä varmaan pääse, kun se on englanninkielinen ja opettajaopinnot menee puoliksi maisteriin, eikä niitä kyseiseen tutkintoon mahdu. Toisaalta aihepiiri on aika korostetun teologinen, niin että ei kai sinne nyt ihan kauheasti parempiakaan hakijoita voi olla? Jos ei muuta, niin ainakin sain motivaatiota nyt ihan oikeasti valmistua tänä keväänä ja tehdä nuo kaikki sata roikkuvaa pikkusuoritusta loppuun.

Äiti sai töitä Nordeasta, niin että isänpäivänä juhlittiin oikeastaan enemmän sitä kuin isää. Sekä minä että Henrik oltiin äärettömän hämmentyneitä, koska kummankaan maailmankuvassa kukaan ei palkkaa ihmistä, joka on ollut muutaman kuukauden perustelematta poissa työelämästä, saati sitten 20 vuotta. Jorma lupasi tehdä silakkapihvejä äidin ensimmäisen työpäivän kunniaksi, eli luultavasti koko talo palaa joulukuun alussa. Karla suhtautui asiaan kaikkein pragmaattisimmin pohtimalla, että nyt äidin yritykselleen tilaamat mainoskynät meni ihan hukkaan, kun ei se voi enää siellä pankissa sitten jakaa niitä asiakkailleen.

Ajattelin, että voisin viimeinkin kiinnittää viime vuonna ostamani joulupallot kattoon.

"Ihminen on ainutkertainen luonnon ihme."

(Otsikko on lainausta erityispedagogiikan luentosarjasta. I'm in agony.)

Maanantaiaamu oli taas vaihteeksi nousemista ylösnousemuksen aamuun, kun vedet oli poikki ja lähdin ryönäisenä, kahvittomana ja kiukkuisena yliopistolle kuuntelemaan monikulttuurisuusluentoa. Naapurin kotiäiti kommentoi ihmettelevään Facebook-päivitykseeni, että eihän vedet olleet poikki kun korkeintaan puoli tuntia, ei kai se ketään voi haitata?

Olin tänään reflektiotapaamisessa, jossa kartotettiin odotuksia tulevaan, ja sanoin, että odotan, että mulle selviää, mitä oikein teen täällä. Koko alkusyksy on mennyt kaikenlaisessa puuhastelussa, johon menee hirveästi aikaa ja josta ei lopulta jää käteen yhtään mitään. Olen herännyt kukonlaulun aikaan, osallistunut luennoille, joissa luennoitsija lukee diat ääneen (opettajankoulutuslaitoksella???), pohtinut identiteettiäni ("olenko suomalainen vai helsinkiläinen?" keskustelkaa parin kanssa!) ja muita epämiellyttävän henkilökohtaisia kysymyksiä, pohtinut sitä, miksi en tykkää pohtia henkilökohtaisia kysymyksiä yhteen ääneen kahdenkymmenen teologin kanssa, leikkinyt, laulanut, lukenut huuhaa-tenttikirjoja joiden 300 sivua tiivistyy aina yhteen teesiin, sekä tehnyt niistä piirrä ja arvaa -tyyppisiä Moodle-tenttejä. Toki on ollut aina välillä kyllä ihan mielenkiintoistakin ja joo, varmasti opettajan profession kehittymisen kannalta tärkeää ja vaikka mitä, mutta en kyllä yhtään osaa ajatella itseäni toteuttamassa jotain symbolididaktiikkaa tai tutkivaa oppimista noin niin kuin käytännössä. Olen myös aika turhautunut siihen, miten kauheasti puhutaan, kuinka opetusta uudistetaan ja ollaan sukupuolisensitiivisiä ja monikulttuurisia ja huomioidaan erilaiset oppijat, ja sitten ollaan jossain erityispedagogiikkaluennolla ja luennoitsija kysyy, että onko täällä joku joka ei ymmärrä englantia, ihan rohkeasti vaan sanokaa takarivin tytötkin, kun nämä seuraavat diat on nyt englanniksi.

Oikeastaan ainoa positiivinen asia on ollut kaikkien muiden mielestä maailman kuivin ja kamalin kurssi eli Kasvatustieteellisen tutkimuksen perusteet, jota pitävä setä aloitti ensimmäisen luennon kertomalla, että hukkasi muistitikkunsa tietokoneeseen, voiko joku tulla etsimään sen. Kurssilla luennoitsija luennoi ja opiskelijat kirjoittavat muistiinpanoja, eikä harrasteta mitään Flinga-sirkustelua, pariporinoita tai yhteislauluja. Tekee mielenrauhalle välillä ihan hyvää tuollainenkin.

(Jotta muistikuvani yliopisto-opiskelusta eivät muodostuisi liian ruusuisiksi, ilmoittauduin ensi periodissa alkavalle Enkelit ja demonit -nimiselle "flipped classroom!1+" -pedagogiikkaa, mitä se sitten ikinä lieneekin, toteuttavalle teologisen kurssille. Ettei vain tulisi liian kivaa.)

Harjoittelu alkaa ei-ensi-vaan-sitä-seuraavalla viikolla. Mulla on viisi harjoittelutuntia heti harjoittelun alussa, ja olen kyllä ihan kauhuissani, että syökö ne 9,5 sisäänottokeskiarvon lukiolaiset mut heti tunnin alussa kermavaahdon ja hillon kera, kun sönkötän niille jotain epämääräistä uskonnosta ja taiteesta ja uskonnosta, yhteiskunnasta ja politiikasta. 75 minuuttia on ihan kamalan pitkä aika olla esillä ja tuijotettavana! Onneksi tässä on Hullut päivät ennen sitä, niin voi taas vain vilistää menemään ja olla reipas, tehokas ja muutenkin sillai että tietää mitä tekee. Kamala huomata, että nuo ovat oikeasti töissä sellainen kiva juttu jota odottaa, vaikka asiakkaan roolissa oon pienen ikäni vältellyt kyseistä tapahtumaa niin hyvin kuin suinkin vaan olen voinut. :D

she says, what, now should be different?

Kesä on loppu ja koulu alkoi. Työt eivät asiaan vielä havahtuneet, joten päätin kokeilla 8-16 koulua 16-21 töitä -yhdistelmää. Olen varmaan hullu, mutta jotenkin tuollainen että tekee vain eikä ajattele on tavallaan aika kivaa, kun voi kerrankin tuntea itsensä edes jotenkin tehokkaaksi. Silti olin valtavan onnellinen, kun uusimmissa vuorolistoissa oli huomioitu, että tykkään myös syödä ja nukkua.

Paluu teologien ympäröimäksi on sujunut varsin odotetusti. Riparikuulumisten, virsi-iltamakutsujen ja "saako Suomesta helpommin turvapaikan jos liittyy evl-kirkkoon" -kyselyjen siivittämänä on ihastuttavaa aloittaa uusi vuosi opintojen parissa, jotka eivät kiinnosta sitten yhtään. Kandin kirjoitettuani olen kuitenkin päättänyt, että sanon ihan oikeasti ääneen sen, että teen kyseiset opinnot tasan tarkkaan siksi, että jos musta ei koskaan tule jatko-opiskelijaa, niin on jotain muitakin uravaihtoehtoja kuin Ärrän täti. Pessimisti ei pety ja voihan tässä käydä niin, että innostun alasta. Esimerkiksi ensi viikolla olen menossa Viikin norssiin seuraamaan lukion fysiikantuntia, siellä varmasti suorastaan valaistuu.

Jotenkin jännä mielentila tämä, että on tavallaan ihan tyytyväinen että elämä sujuu ja asiat kulkevat omia uomiaan, mutta silti haluaisi jotenkin jotain muuta. Näin Niinaa ekaa kertaa varmaan puoleen vuoteen ja todettiin just kumpikin, ettei varsinaisesti mikään ole muuttunut kummankaan elämässä. Ehkä se on ihan normaalia. Tarkemmin määrittelemätön tyytymättömyys on siitä hankalaa, ettei sitä oikein voi hoitaa tekemällä asioita. Berliini auttoi ehkä vähän, ja moni muukin asia, mutta silti. Mutta kaikkeen tottuu ja pitää haluta mitä saa ja eihän sitä joka päivän tarvitse olla sellaista hurlumheitä niin kuin äiti sanoisi. Silti olisi kivaa, jos joku tuntuisi edes joskus joltakin.

Berliini oli jännä. Asuin porvarialueella, jonka köyhimmät asukkaat luultavasti tienasivat kuukaudessa saman verran kuin minä vuodessa, kävelin kilometritolkulla, söin pahaa intialaista ja hyvää etiopialaista. Käytin koko saksan sanavarastoani (neljä sanaa), kävin turistikiertokävelyillä ja leikitin ruotsalaisia lapsia. Osoitin luovuutta ja sähkömiestaitoa korjaamalla hotellihuoneen valaistuksen (joka koostui yhdestä toimivasta sähköpistokkeesta). Kiersin holokausti-, DDR-, Stasi- ja natsimuseot ja mietin, miten vähän aikaa Berliinin muurista on ja miten minusta olisi tullut hyvä Stasin vakooja. Poltin itseni auringossa ja pilasin pari paitaani kaatamalla niiden päälle hajuvettä. Tutkin KaDeWen miestenosastoa ja kävin naapurikorttelin kahvilassa niin monta kertaa, että viimeisenä matkapäivänä myyjät tervehtivät minua kuin vanhaa ystävää.

Yksin matkustaminen oli yllättävän kiva kokemus, vaikka hotellin respatäti tuntuikin kokevan velvollisuudekseen pitää minulle seuraa aina aamiaisaikaan. Kaikkeen ehti tutustua ja tutkailla niin pitkään ja rauhassa kun halusi, ja toisaalta ei tarvinut miettiä, että pilaa toisen päivän, kun jalat eivät enää jaksaneet kävellä eteenpäin. Toisaalta yksin matkustaminen tuo varmasti myös perspektiiviä siihen kanssamatkustamiseen: päivässä ei lopulta, yksinkään ja vaikka kuinka tehokkaana, ehdi tehdä kovin paljoa, suunnistaminen on kivempaa kun on joku jonka kanssa eksyä, ja ylipäätään matkan kommenttiraita on ehkä kuitenkin kivempi käydä ääneen kuin itsekseen pään sisässä.

Haluaisin kyllä uudestaan.

only you can make you happy

Elämä on sittenkin aika kivaa, koska:

- Saatiin asuntotarjous Lotta-säätiöltä. Kaksio Maunulasta, 60,5 neliötä, vaatehuone kummassakin huoneessa ja lasitettu parveke. Mennään huomenna katsomaan sitä, vaikka ei kyllä varmaan muuteta oikeasti mihinkään.

- Kissakahvila on nyt koeajettu ja oli kyllä oikein ihanaa.

- Ensi viikolla paistaa aurinko ja pääsen vihdoin heittämään talviturkin Kaitalampeen.

- Sain veroasiat selvitettyä enkä ehkä saakaan valtavia mätkyjä.

- Varasin matkan Berliiniin ensi viikolle ja olen innoissani (ja vähän kauhuissani myös). 

just don't tell her I called her that

Lyhyesti: kesä on ollut ihan turha. Koko ajan on kylmä, illat pimenevät koko ajan lisää ja lisää (eikä meidän rappukäytävään saa valoja ja kompastun jatkuvasti remonttimiesten levälleen jättämiin tavaroihin) enkä saa mitään aikaiseksi. En ole heittänyt talviturkkiani. Katson kateellisena ihmisten rantakuvia Fuengirolasta ja syön jäätelöä, vaikka palelee. Kehä kolmosen ulkopuolella olen käynyt yhden käden sormilla laskettavia kertoja, silloinkin pelkästään ratsastuksen takia. Se on kyllä tosi ihanaa, on ollut ikävä. Jotenkin hassua, miten parin tunnin metsäkävelystä voi tulla niin sillai tyhjä mieli ja onnellinen olo. Jopa Rebecca innostui, vaikka oli aluksi niin kauhuissaan,  että uhkaili mua rock-konserttiin viemisellä. 

Työt jatkuvat ilmeisesti tammikuulle. En ole allekirjoittanut työsopimusta, mutta asiasta on sovittu suullisesti, ja olen varovaisen toiveikas, ettei nyt tapahdu mitään kamalaa. Tavallaan tosi kivaa - viihdyn edelleen hyvin, raha on kivaa ja pikku hiljaa on alkanut tuntua, että tulen toimeen niidenkin työkavereiden kanssa, joiden seurassa olen aina ollut vähän epävarma - mutta tavallaan vähän pelottaa, miten ensi vuoden jaksamisen suhteen käy. Opettajan pedagogisista on sanottu niin sadasta paikasta, ettei niiden kanssa todellakaan saisi opiskella yhtä aikaa mitään muuta eikä varsinkaan käydä töissä. Toisaalta mulla on työkaveri, joka opiskeli viime vuoden 8-16 -tahdilla läpi vuoden, ja ihan hyvin se näytti sujuvan. Misery loves company.

Muutettiin kuun alussa takaisin Käpylään, ja olihan tänne lopulta ihan kiva palata. Etenkin kirjahyllyä ja pesutuvan mankelia (... tätä ei olisi varmaan pitänyt myöntää), on ollut ikävä. Putkiremontin loppusiivous oli luonnollisesti tekemättä, joten hoidettiin homma ihan omin pikku kätösin - seurauksena täällä on siistimpää kuin koskaan, eli varsin mukava elellä. Liesituulettimestakaan ei sada enää hiekkaa paistinpannulle, ja suihkuun saatiin verho, ettei tarvitse kastella koko kylppäriä tukanpesun yhteydessä. Kaikki on siis hyvin. Tai siis olisi hyvin, jos en olisi pohjimmiltani tällainen mihinkään tyytymätön vineäjä. Mutta kyllä tämä tästä. Ajattelin ensin, että alan etsiä uutta asuntoa, kun työkuviot selviävät, mutta toisaalta sijainti on kiva, asunnon etsintä on vaivalloista ja mitä sillä tilalla nyt lopulta sitten tekee. Haluaisin silti oman keittiön. (Ensi kuussa kun putkiremontti alkaa, haluaisin varmasti myös paljon muuta.)

Meno Lehtisaaressa on mennyt ihan sirkukseksi. Äiti kävi tekemässä naapurille A testamenttia, jonka jälkeen naapuri B soitti naapurille A että kai tiedät että se on eri puolella?!?!?! Äidin mukaan kaikki on ok niin kauan kuin sille vielä kerrotaan, mitä tapahtuu, mutta imo jonkinlainen järkevän käyttäytymisen raja ylitettiin jo siinä kohtaa, kun kävi ilmi, että naapurit ihan todella videoivat pihalla käytyjä keskustelua todistusaineistoksi ties mistä salaliitoista. Mietittiin, että pitäisikö tuonne kutsua joku vertaissovittelija, psykologi vai ihan vain joku tositeeveekuvaaja.