"Ihminen on ainutkertainen luonnon ihme."

(Otsikko on lainausta erityispedagogiikan luentosarjasta. I'm in agony.)

Maanantaiaamu oli taas vaihteeksi nousemista ylösnousemuksen aamuun, kun vedet oli poikki ja lähdin ryönäisenä, kahvittomana ja kiukkuisena yliopistolle kuuntelemaan monikulttuurisuusluentoa. Naapurin kotiäiti kommentoi ihmettelevään Facebook-päivitykseeni, että eihän vedet olleet poikki kun korkeintaan puoli tuntia, ei kai se ketään voi haitata?

Olin tänään reflektiotapaamisessa, jossa kartotettiin odotuksia tulevaan, ja sanoin, että odotan, että mulle selviää, mitä oikein teen täällä. Koko alkusyksy on mennyt kaikenlaisessa puuhastelussa, johon menee hirveästi aikaa ja josta ei lopulta jää käteen yhtään mitään. Olen herännyt kukonlaulun aikaan, osallistunut luennoille, joissa luennoitsija lukee diat ääneen (opettajankoulutuslaitoksella???), pohtinut identiteettiäni ("olenko suomalainen vai helsinkiläinen?" keskustelkaa parin kanssa!) ja muita epämiellyttävän henkilökohtaisia kysymyksiä, pohtinut sitä, miksi en tykkää pohtia henkilökohtaisia kysymyksiä yhteen ääneen kahdenkymmenen teologin kanssa, leikkinyt, laulanut, lukenut huuhaa-tenttikirjoja joiden 300 sivua tiivistyy aina yhteen teesiin, sekä tehnyt niistä piirrä ja arvaa -tyyppisiä Moodle-tenttejä. Toki on ollut aina välillä kyllä ihan mielenkiintoistakin ja joo, varmasti opettajan profession kehittymisen kannalta tärkeää ja vaikka mitä, mutta en kyllä yhtään osaa ajatella itseäni toteuttamassa jotain symbolididaktiikkaa tai tutkivaa oppimista noin niin kuin käytännössä. Olen myös aika turhautunut siihen, miten kauheasti puhutaan, kuinka opetusta uudistetaan ja ollaan sukupuolisensitiivisiä ja monikulttuurisia ja huomioidaan erilaiset oppijat, ja sitten ollaan jossain erityispedagogiikkaluennolla ja luennoitsija kysyy, että onko täällä joku joka ei ymmärrä englantia, ihan rohkeasti vaan sanokaa takarivin tytötkin, kun nämä seuraavat diat on nyt englanniksi.

Oikeastaan ainoa positiivinen asia on ollut kaikkien muiden mielestä maailman kuivin ja kamalin kurssi eli Kasvatustieteellisen tutkimuksen perusteet, jota pitävä setä aloitti ensimmäisen luennon kertomalla, että hukkasi muistitikkunsa tietokoneeseen, voiko joku tulla etsimään sen. Kurssilla luennoitsija luennoi ja opiskelijat kirjoittavat muistiinpanoja, eikä harrasteta mitään Flinga-sirkustelua, pariporinoita tai yhteislauluja. Tekee mielenrauhalle välillä ihan hyvää tuollainenkin.

(Jotta muistikuvani yliopisto-opiskelusta eivät muodostuisi liian ruusuisiksi, ilmoittauduin ensi periodissa alkavalle Enkelit ja demonit -nimiselle "flipped classroom!1+" -pedagogiikkaa, mitä se sitten ikinä lieneekin, toteuttavalle teologisen kurssille. Ettei vain tulisi liian kivaa.)

Harjoittelu alkaa ei-ensi-vaan-sitä-seuraavalla viikolla. Mulla on viisi harjoittelutuntia heti harjoittelun alussa, ja olen kyllä ihan kauhuissani, että syökö ne 9,5 sisäänottokeskiarvon lukiolaiset mut heti tunnin alussa kermavaahdon ja hillon kera, kun sönkötän niille jotain epämääräistä uskonnosta ja taiteesta ja uskonnosta, yhteiskunnasta ja politiikasta. 75 minuuttia on ihan kamalan pitkä aika olla esillä ja tuijotettavana! Onneksi tässä on Hullut päivät ennen sitä, niin voi taas vain vilistää menemään ja olla reipas, tehokas ja muutenkin sillai että tietää mitä tekee. Kamala huomata, että nuo ovat oikeasti töissä sellainen kiva juttu jota odottaa, vaikka asiakkaan roolissa oon pienen ikäni vältellyt kyseistä tapahtumaa niin hyvin kuin suinkin vaan olen voinut. :D

she says, what, now should be different?

Kesä on loppu ja koulu alkoi. Työt eivät asiaan vielä havahtuneet, joten päätin kokeilla 8-16 koulua 16-21 töitä -yhdistelmää. Olen varmaan hullu, mutta jotenkin tuollainen että tekee vain eikä ajattele on tavallaan aika kivaa, kun voi kerrankin tuntea itsensä edes jotenkin tehokkaaksi. Silti olin valtavan onnellinen, kun uusimmissa vuorolistoissa oli huomioitu, että tykkään myös syödä ja nukkua.

Paluu teologien ympäröimäksi on sujunut varsin odotetusti. Riparikuulumisten, virsi-iltamakutsujen ja "saako Suomesta helpommin turvapaikan jos liittyy evl-kirkkoon" -kyselyjen siivittämänä on ihastuttavaa aloittaa uusi vuosi opintojen parissa, jotka eivät kiinnosta sitten yhtään. Kandin kirjoitettuani olen kuitenkin päättänyt, että sanon ihan oikeasti ääneen sen, että teen kyseiset opinnot tasan tarkkaan siksi, että jos musta ei koskaan tule jatko-opiskelijaa, niin on jotain muitakin uravaihtoehtoja kuin Ärrän täti. Pessimisti ei pety ja voihan tässä käydä niin, että innostun alasta. Esimerkiksi ensi viikolla olen menossa Viikin norssiin seuraamaan lukion fysiikantuntia, siellä varmasti suorastaan valaistuu.

Jotenkin jännä mielentila tämä, että on tavallaan ihan tyytyväinen että elämä sujuu ja asiat kulkevat omia uomiaan, mutta silti haluaisi jotenkin jotain muuta. Näin Niinaa ekaa kertaa varmaan puoleen vuoteen ja todettiin just kumpikin, ettei varsinaisesti mikään ole muuttunut kummankaan elämässä. Ehkä se on ihan normaalia. Tarkemmin määrittelemätön tyytymättömyys on siitä hankalaa, ettei sitä oikein voi hoitaa tekemällä asioita. Berliini auttoi ehkä vähän, ja moni muukin asia, mutta silti. Mutta kaikkeen tottuu ja pitää haluta mitä saa ja eihän sitä joka päivän tarvitse olla sellaista hurlumheitä niin kuin äiti sanoisi. Silti olisi kivaa, jos joku tuntuisi edes joskus joltakin.

Berliini oli jännä. Asuin porvarialueella, jonka köyhimmät asukkaat luultavasti tienasivat kuukaudessa saman verran kuin minä vuodessa, kävelin kilometritolkulla, söin pahaa intialaista ja hyvää etiopialaista. Käytin koko saksan sanavarastoani (neljä sanaa), kävin turistikiertokävelyillä ja leikitin ruotsalaisia lapsia. Osoitin luovuutta ja sähkömiestaitoa korjaamalla hotellihuoneen valaistuksen (joka koostui yhdestä toimivasta sähköpistokkeesta). Kiersin holokausti-, DDR-, Stasi- ja natsimuseot ja mietin, miten vähän aikaa Berliinin muurista on ja miten minusta olisi tullut hyvä Stasin vakooja. Poltin itseni auringossa ja pilasin pari paitaani kaatamalla niiden päälle hajuvettä. Tutkin KaDeWen miestenosastoa ja kävin naapurikorttelin kahvilassa niin monta kertaa, että viimeisenä matkapäivänä myyjät tervehtivät minua kuin vanhaa ystävää.

Yksin matkustaminen oli yllättävän kiva kokemus, vaikka hotellin respatäti tuntuikin kokevan velvollisuudekseen pitää minulle seuraa aina aamiaisaikaan. Kaikkeen ehti tutustua ja tutkailla niin pitkään ja rauhassa kun halusi, ja toisaalta ei tarvinut miettiä, että pilaa toisen päivän, kun jalat eivät enää jaksaneet kävellä eteenpäin. Toisaalta yksin matkustaminen tuo varmasti myös perspektiiviä siihen kanssamatkustamiseen: päivässä ei lopulta, yksinkään ja vaikka kuinka tehokkaana, ehdi tehdä kovin paljoa, suunnistaminen on kivempaa kun on joku jonka kanssa eksyä, ja ylipäätään matkan kommenttiraita on ehkä kuitenkin kivempi käydä ääneen kuin itsekseen pään sisässä.

Haluaisin kyllä uudestaan.

only you can make you happy

Elämä on sittenkin aika kivaa, koska:

- Saatiin asuntotarjous Lotta-säätiöltä. Kaksio Maunulasta, 60,5 neliötä, vaatehuone kummassakin huoneessa ja lasitettu parveke. Mennään huomenna katsomaan sitä, vaikka ei kyllä varmaan muuteta oikeasti mihinkään.

- Kissakahvila on nyt koeajettu ja oli kyllä oikein ihanaa.

- Ensi viikolla paistaa aurinko ja pääsen vihdoin heittämään talviturkin Kaitalampeen.

- Sain veroasiat selvitettyä enkä ehkä saakaan valtavia mätkyjä.

- Varasin matkan Berliiniin ensi viikolle ja olen innoissani (ja vähän kauhuissani myös). 

just don't tell her I called her that

Lyhyesti: kesä on ollut ihan turha. Koko ajan on kylmä, illat pimenevät koko ajan lisää ja lisää (eikä meidän rappukäytävään saa valoja ja kompastun jatkuvasti remonttimiesten levälleen jättämiin tavaroihin) enkä saa mitään aikaiseksi. En ole heittänyt talviturkkiani. Katson kateellisena ihmisten rantakuvia Fuengirolasta ja syön jäätelöä, vaikka palelee. Kehä kolmosen ulkopuolella olen käynyt yhden käden sormilla laskettavia kertoja, silloinkin pelkästään ratsastuksen takia. Se on kyllä tosi ihanaa, on ollut ikävä. Jotenkin hassua, miten parin tunnin metsäkävelystä voi tulla niin sillai tyhjä mieli ja onnellinen olo. Jopa Rebecca innostui, vaikka oli aluksi niin kauhuissaan,  että uhkaili mua rock-konserttiin viemisellä. 

Työt jatkuvat ilmeisesti tammikuulle. En ole allekirjoittanut työsopimusta, mutta asiasta on sovittu suullisesti, ja olen varovaisen toiveikas, ettei nyt tapahdu mitään kamalaa. Tavallaan tosi kivaa - viihdyn edelleen hyvin, raha on kivaa ja pikku hiljaa on alkanut tuntua, että tulen toimeen niidenkin työkavereiden kanssa, joiden seurassa olen aina ollut vähän epävarma - mutta tavallaan vähän pelottaa, miten ensi vuoden jaksamisen suhteen käy. Opettajan pedagogisista on sanottu niin sadasta paikasta, ettei niiden kanssa todellakaan saisi opiskella yhtä aikaa mitään muuta eikä varsinkaan käydä töissä. Toisaalta mulla on työkaveri, joka opiskeli viime vuoden 8-16 -tahdilla läpi vuoden, ja ihan hyvin se näytti sujuvan. Misery loves company.

Muutettiin kuun alussa takaisin Käpylään, ja olihan tänne lopulta ihan kiva palata. Etenkin kirjahyllyä ja pesutuvan mankelia (... tätä ei olisi varmaan pitänyt myöntää), on ollut ikävä. Putkiremontin loppusiivous oli luonnollisesti tekemättä, joten hoidettiin homma ihan omin pikku kätösin - seurauksena täällä on siistimpää kuin koskaan, eli varsin mukava elellä. Liesituulettimestakaan ei sada enää hiekkaa paistinpannulle, ja suihkuun saatiin verho, ettei tarvitse kastella koko kylppäriä tukanpesun yhteydessä. Kaikki on siis hyvin. Tai siis olisi hyvin, jos en olisi pohjimmiltani tällainen mihinkään tyytymätön vineäjä. Mutta kyllä tämä tästä. Ajattelin ensin, että alan etsiä uutta asuntoa, kun työkuviot selviävät, mutta toisaalta sijainti on kiva, asunnon etsintä on vaivalloista ja mitä sillä tilalla nyt lopulta sitten tekee. Haluaisin silti oman keittiön. (Ensi kuussa kun putkiremontti alkaa, haluaisin varmasti myös paljon muuta.)

Meno Lehtisaaressa on mennyt ihan sirkukseksi. Äiti kävi tekemässä naapurille A testamenttia, jonka jälkeen naapuri B soitti naapurille A että kai tiedät että se on eri puolella?!?!?! Äidin mukaan kaikki on ok niin kauan kuin sille vielä kerrotaan, mitä tapahtuu, mutta imo jonkinlainen järkevän käyttäytymisen raja ylitettiin jo siinä kohtaa, kun kävi ilmi, että naapurit ihan todella videoivat pihalla käytyjä keskustelua todistusaineistoksi ties mistä salaliitoista. Mietittiin, että pitäisikö tuonne kutsua joku vertaissovittelija, psykologi vai ihan vain joku tositeeveekuvaaja.

"My capacity for happiness," he added, "you could fit into a matchbox without taking out the matches first."

Lomailu on ollut vaarallista.

Olen ehtinyt opiskella, tehdä ruokaa, nukkua, lukea, katsoa leffoja ja tylsistyä jopa niin pahasti, että kävin lenkillä. Käytiin äitienpäivälounaalla Il Sognosta. ("Onko tämä keitto?" "Ei, se on makkararisotto." "Otan sen!" ... "En mä tiedä mitä tilasin, kun sillä oli italiankielinen nimi.") Olen maannut sängyssä iltapäivään naapurin kylppäriremontin meteliä uhmaten ja juonut aamukahvia vakoillen citykaneja ja naapurin lapsia.

On vain ihan kauhean outoa, kun on aikaa tällai... hurjasti. Opiskelumotivaatiokin on palannut jostain, mikä on vähän hämmentävää - kehityspsykologia ja persoonallisuuspsykologia eivät kumpikaan ole sellaisia aiheita, jotka suuremmin kiinnostaisivat, vaikka ihan kivoja ovatkin. Olen koko vuoden syyttänyt huonosti menneistä opinnoista motivaatiopulaa, väsymystä, taidottomuuttani suunnitella toteutettavissa olevia aikatauluja sekä yleistä laiskuutta. Olen jättänyt kursseja kesken, nukkunut aamuluentojen yli ja valvonut öitä tenttikirjojen kanssa. Ja jättänyt menemättä niihin tentteihin. On vain niin huojentavaa huomata, että edelleen pystyn tähän ja tykkään tästä. (Vaikka huomenna pitäisikin lukea vielä 250 sivua kirjaa, jonka kanssa olen viettänyt jo yhden allnighterin. Mutta aion mennä sinne tenttiin ja saada siitä vähintään kolmosen. Perkele.)

Tuntuisi hölmöltä syyttää vain töitä. On totta, että mun elämässä on paljon muutakin, joka vaikuttaa jaksamiseen: mun unirytmi on täydellisessä umpisolmussa, en tykkää itsestäni, inhoan talvea ja en todellakaan tiedä, mitä haluan tehdä elämälläni, mutta työt ovat kevään lisäksi oikeastaan ainoa osio tuosta kuviosta, joka on nyt lomalla ollut eri tavalla. Ilmeisesti ne vievät vähän enemmän energiaa, mitä olen kuvitellut.

Pääasia että lomalla on kivaa. 

potential is just a promise you break to yourself

Kerrankin ei ole töitä viikonloppuna, ihan parasta. Ajattelin lukea tenttiin mutta enpäs sitten kuitenkaan. (Minua erottaa kesästä enää 3500 sivua tenttiin lukemista. Kesäloman pidän toukokuussa koska olen "hyvänluonteinen ja tyhmä", kuten Susa sanoisi, että varmaan sitten silloin luen tentteihin. Tähän mennessä olen oppinut, että tilastollisesti pessimistit eivät elä pitkään, eli tätäkään ei tarvitse kauaa kärsiä sitten...) Tänään itkin tälle ja yritin vastata Karlan politiikka-kysymykseen ("Miksi kukaan ei tykkää niistä Perussuomalaisista mutta tosi moni äänestää niitä silti?"). Sen jälkeen keskityimme mukaviin asioihin, kuten telinevoimistelun EM-kisoihin. Ottaen huomioon etten ymmärrä koko lajista mitään oli kokemus varsin eksoottinen.

Noin niin kuin muuten elämäni on ollut aika olemantonta. Olen yrittänyt syödä terveellisesti ja epäonnistunut surkeasti. Olen valvonut öitä ja nukkunut päiviä. Ja iltapäiviä. Olen ollut töissä ja hymyillyt silloinkin kun on tehnyt mieli sanoa jotain ihan muuta. 

Huomenna Ylä-Malmille laskemaan ääniä. En suoraan sanottuna edes tiedä, missä on Ylä-Malmi, mutta lupaavalta vaikuttaa. Viime eduskuntavaalien äänikuninkaina olivat pikaisen stalkkauksen perusteella Paavo Arhinmäki ja Jussi Halla-aho. Pahinta lienee kuitenkin se, että mulla on herätys 6:10 ja menin eilen nukkumaan 5:30.