"Älä näytä tuommoiselta, Korppu! Eihän tämä ole yhtään mitään. Paljon pahempaa on tulossa."

Olisi superkivaa, jos joskus olisi aikaa ja jaksamista lukea muuta kuin tenttikirjoja tai hömppää. (Tällä viikolla olen kunnostautunut Harry Potter -fanfictionin lukemisessa tenttejä vältellessäni...) Lukulistalla on kirjoja, kirjoja ja kirjoja, mutta enhän minä saa aikaiseksi aloittaa. Paitsi sitten joissain todella poikkeustapauksissa, niin kuin silloin, kun Margaret Atwoodilta tulee uusi kirja...

Lueskelin tässä muutama viikko takaperin Oscar Wilde -lainauksia Goodreadsista, ihastuin, ja aloin lukea Dorian Grayn muotokuvaa. Pääsin sivulle 18, jonka jälkeen menin nukkumaan... ja siihen lukeminen sitten jäikin. Ehkä lomalla on aikaa? Joo.

Tieteellisen kirjallisuuden lukemisessa on se ongelma, että en jotenkin osaa suhtautua sellaisen lukemiseen kevyesti. :D Jos luen vaikkapa Helvetin historia -aiheista kirjaa, alan väkisinkin jossain kohtaa miettiä, mitä kaikkea minulta meni ohi ja kerrata oppimaani, mikä hidastaa kirjan lukemista aika paljon. Kaikkea ei tarvitse oppia ja joskus yleiskatsauksenkin saaminen olisi ihan hyödykästä - ylipäätänsä pitäisi olla iloinen siitä, että jokin tässä alassa edelleen kiinnostaa, kun sen kirjoja jaksaa vapaa-ajallaankin lukea tai ainakin suunnitella lukevansa.

Tänä vuonna olen lukenut yllättävän vähän hyvää proosaa, mutta Margaret Atwoodin MaddAddam-trilogia, Cormac McCarthyn Tie ja Olemisen sietämätön keveys (joka oli niin sietämättömän keveä kirja että sen loppuun lukemisessa meni reilu vuosi...) jäivät mieleen kirjoina, joita uskaltaisi suositella eteenpäinkin. Veljeni Leijonanmielen uudelleen lukeminen oli ihana kokemus sekin.

Ensi vuonna olisi ihan totta kiva alkaa taas lukea, mutta se, millä ehtimisellä on taas ihan oma kysymyksensä.

and send you my heart

Sateen rummutus on hassu ääni, puhutaan kuitenkin jouluaatosta. Eilen näytti keväältä, kun aurinko paistoi matalalta ja puiden oksiin oli kiteytynyt sadepisaroita. Kuusi sentään on tänä vuonna metsänvihreä, kuusikauppiaan mukaan "saanut tarpeeksi typpeä" tai jotakin. Mutta kiva, en tykännyt siitä viimevuotisesta.

Juhlimisen aihetta on joulusta yhä vaikeampi löytää. Sentään ruoka on hyvää. (Meillä vannotaan hämäläisen alkupalapöydän nimiin, paljon kalajuttuja ja kotijuustoa ja kinkulla ei ole niin väliä vaikka se onkin vähän kuivaa kun ei sitä kuitenkaan kukaan syö.) Ei sillä, että vuosiin olisi tuntunut joululta, mutta nyt taas edellistä vuotta vähemmän.

Muuten loma on ollut aika lailla huonosti nukuttuja öitä patjalla, Harry Potterien lukemista uudestaan, väsytyksen välttelyä ja Karlan kanssa puljaamista. Ei mitään tavallisesta lötköämisestä poikkeavaa.

Olen yrittänyt miettiä ajankäyttöäni. Olen vuorotellen sitä mieltä, että kaikki on hyvin tai että jokin on vähän huonosti, mutta yhtä kaikki kevät väsyttää jo etukäteen. Lisäksi tajusin tässä ilokseni, että mun pitäisi varmaan tänä kesänä hakea kesätöitä, kun R-kioskit kerran muuttuvat kauppiaskioskeiksi, ja sijaisilta ilmeisesti pienemmässä tai suuremmassa mittakaavassa loppuvat työt. Perkele. x)

Ilmeisesti olen tätä nykyä käpyläläinen?

Jotenkin muutto tuli ihan puskista. Löydettiin kämppä, saatiin se, vuokrattiin pakettiauto ja roudattiin kamat tänne ylös. Viides kerros, ei hissiä, mutta avun kanssa homma oli yllättävän kivutonta. (Luultavasti aamulla olen toista mieltä, kun lihakset ovat saaneet miettiä kaikkea hetken aikaa...) Ehkä vähän ahdisti, että tavaraa oli niin valtavan paljon - varsinkin kirjoja jouduin heittämään pois, ja se suretti. Toisaalta oli ehkä ihan hyvä päästä eroon kaikenlaisista lukioaikaisista muistiinpanoista ja vanhoista äidinkielen aineista. Tavaraa jäi silti ihan riittävästi, jokaiseen laatikkoon ja hyllyriviin sai kyllä jotain sisälle.

Mäkelänkatu kohisee tuossa alapuolella, täällä on melko kylmä ja ulkona on aika pimeää, mutta muuttolaatikot ovat poissa ja mulla on kynttilöitä. En ole innoissani, mutta en sillai surullinenkaan - tuntuu, että en ehkä oikein edes ole tajunnut, että nyt ihan oikeasti muutin jonnekin. Onhan tämä monessa mielessä erään aikakauden loppu, kun pitää itse tehdä kaikki juttunsa, maksella elämisensä ja olemisensa ja seurakin väheni viidestä kanssaihmisestä yhteen kanssaihmiseen.

epäuskon evankeliumi ja varoitus siitä, kuinka määränpääsi on päällystämättömällä tiellä

Kylmästä täristessä on äärimmäisen hyvä kerrata viikonloppunsa kulkua, mutta jotenkin nyt (lämpimään, ei kylmänkosteaan aamutakkiin kietoutuneena) on sen verran euforiafiilis, että päätin nyt kerrankin kirjoittaa jotain onnellista.

Torstai-iltana istuin systiksen ryhmätöiden esittelyssä ja kuuntelin mäkätystä siitä, miten Hartin Ateismin harhat on paska kirja. Jos lukulistani olisi yhtään lyhyempi, kävisin varmasti lainaamassa ko. teoksen - sen verran viihdyttävä esittely oli. "Ilmeisesti teos on kristityissä piireissä saanut ihan hyvän vastaanoton... Muita arvosteluja ei sitten löydetty. Aika sisäsiittoista." ja "Enpä osaa vastata tohon [kysymykseen kirjan kirjoittajan teologisesta pätevyydestä], mutta kirjan takakannessa Miikka Ruokanen kehuu kirjan erittäin hyväksi."

Seuraavat mäkätykset aiheesta Jeesus - hindulainen guru ja Jeesus - islamin profeetta menivät aika lailla ohitse, koska Protu-leirin Facebook-ryhmässä alkoi ilmetä huolestuttavia tietoja paikasta, jonne meidän oli tarkoitus mennä viettämään viikonloppuamme.

tosi tärkee asia et siellä paikassa on toosi vanhan talon haju ja sellane voimakas home nii laittakaa sellaset huonot vaatteet sinne, kyllä se parin pesun jälkee pitäs lähtee mut kumminki!!

En alun alkaenkaan ollut mitenkään superinnoissani viikonlopusta keskellä ei-mitään, ja kun paikka alkoi päivitys päivitykseltä kuulostaa koko ajan vähemmän houkuttelevalta, olin jo vähän epätoivoissani että saan keuhkokuumeen kiitokseksi väkinäisestä sosialisoinnista. Toisaalta oli kiva nähdä ihmisiä (... tiimiä ja kokkeja. Ja paria leiriläistäkin kyllä. 0:>), ja niinpä urheasti raahauduinkin autoon Kontulan metroasemalle perjantai-iltapäivänä.

Kaikesta huolimatta: oli ihana viikonloppu. Ehkä saan keuhkokuumeen, ehkä selviän korvatulehduksella. Kivaa oli, ja lämpimän suihkun jälkeen voin sanoa, että vielä kivempaa oli. <3 Ottaen huomioon, että en nukkunut viime yönä käytännössä silmäystäkään kiitos ylälaverin kohtalaisen lämpimän tunnelman (...) ja tänään vietin suunnilleen tunnin juosten jäistä mäkeä edes takaisin, että saisimme kyytiautomme liikenteeseen, on ihan hassua olla näin iloinen, mutta kun oli vaan niin kivaa. Ihmisten näkeminen pitkästä aikaa sillai, että puhuminen on kaikesta erossaolosta huolimatta edelleen vaan niin helppoa ja voi olla oma itsensä ilman että tarvitsee koko ajan miettiä, miten päin olisi, on kuitenkin aika kivaa. Rentouttavaa tehdä ihan eri asioita kuin mitä tavallisena viikonloppuna ja hihitellä väsyneenä päättömille asioille. Tykkään myös siitä, kuinka muualla ei tule ajatelleeksi ollenkaan samoja asioita (helsinki-ajatuksia) kuin kotona. Edes yön unettomina tunteina.

Aamulla oli helpotus, kun paikansin hereilläolon äänien kantautuvan Matin patjan suunnalta. Masa on vain ihan mahtava ihminen. <3 Olisipa itsekin noin käytännöllinen, pärjäävä ja silti sillai fiksu! Kun takkaa ei saanut syttymään tai saunan lämmitykseen kaipasi seuraa, saattoi aina luottaa siihen, että Matti tuli ja pelasti tilanteen. Jopa siinä määrin, että lopulta Masaa kiljuttiin apuun sellaisissakin tilanteissa, jotka olisi voinut ehkä selvittää ihan keskenään. Kuten esimerkiksi kattoon köytetyn siivilän tapauksessa. Ee.

Jos maailmassa olisi pelkästään tuollaisia ihmisiä kuin Matti niin ei varmaan olisi ikinäkoskaan mitään ongelmia. Voi Matti, ylistyslauluni sinulle on suuri. :D

one can't believe impossible things

Niitä päiviä, kun haluaisi vain olla kaikkea muuta kuin mitä oikeasti on. Ahkerampi, suunnitelmallisempi, vakavampi, harvasanaisempi, fiksumpi, kauniimpi, laihempi, kivempi. Onnellisempi tai edes vähän vähemmän väsynyt. Sellainen, että tietäisi mitä haluaa ja että uskaltaako sitä haluta vai olisiko parempi vain päätyä johonkin ihan muuhun mistä nyt ei ehkä tykkää mutta mitä voi kuitenkin sillai sietää.

Olisi kiva, että uskaltaisin soittaa ihmisille. Että olisin joskus sosiaalinen. Tai että edes saisin kirkkohistorian peruskurssin esseen kirjoitettua ilman, että jokaisen kirjoitetun lauseen paskuutta täytyy erikseen jäädä miettimään.

Ennen kaikkea kai kaipaisin sitä, että joku tuntuisi edes joskus joltakin.

sillä paljosta työstä saa levottomia unia / paljosta puheesta kuuluu tyhmän ääni

Koska 25,5 opintopisteen periodissa ei ole tarpeeksi tekemistä, olen nyt ollut neljänä päivänä kuudesta töissä tässä viime päivien aikana. Muina päivinä olenkin sitten ollut 6-8 tuntia yliopistolla. Voin kertoa, että kaikesta ihmisläheisyydestä ja aurinkoisuudestani (... niin mistä?) sekä vankasta asiakaspalvelukokemuksestani huolimatta en ole mikään luontainen asiakaspalvelija. En jaksa hymyillä, lirkuttaa ja olla kiva enää viidennelletoista idioottiasiakkaalle, ja jos olen saanut pohjakassan juuri laskettua ja asiakas tulee sisään kaksi sekuntia ennen sulkemisaikaa, en välttämättä katso hyvällä viisisenttisillä maksamista. Kaikesta tästä huolimatta mulla on yleensä ihan kivaa töissä.

Töissä parasta ja samalla pahinta on kuitenkin ilmainen kahvi. En yleensä juo kahvia, koska olen hirveän kofeiiniherkkä, mutta mulla on paha tapa ostaa töissä jotain suklaata tai muuta herkkua, jonka kanssa kahvi sopii paremmin kuin hyvin. (Vinkki: Pandan valkosuklaa + tummapaahtoinen kahvi kermalla on makunautinto, väittivät muut mitä hyvänsä.) Kun tulen kotiin iltamyöhällä seikkailtuani kotiin milloin mitäkin reittiä pitkin (tässä muutama viikko sitten eksyin jonnekin Espoon korpeen jossa ei ollut edes katulamppuja...), jää kätevästi aikaa kaikelle omalle kivalle, kun ei nukuta, kun kofeiini hyrrää elimistössä. Seuraavana aamuna on sitten mukava lähteä muailmalle, mielellään aamuvuoroon töihin. Toisaalta aina voi juoda lisää kahvia - ja nauraa itselleen toistellessaan koko ajan mekaanisemmin ja mekaanisemmin mantraa "moi, kiitos, se olis kaks ja nelkytviis, kiitos, haluatko kuittia, kiitos, moimoi".

Olen tällä viikolla nukkunut yhteensä ehkä 15 tuntia.

Mutta sillai tekee ihan hyvää tuo töissä käyminen että voi aina miettiä että tätä en halua kyllä tehdä isona. Enkä kyllä välttämättä muutenkaan. Ja sitten tulla kotiin ja kirjoittaa kirkkohistorian esseetä ilolla ja autuudella. (As if, mutta ehkä huomenna?)

"I think you’re damaged, delusional and believe in a higher power. In your case, it’s yourself."

(Otsikko on, surullista kyllä, lainaus BBC!Sherlockista. En tunnusta odottavani uutta tuotantokautta innolla.)

Filosofisessa ateismissa ehkä raskainta on se, ettei ole sillai mitään sellaista korkeampaa voimaa, jonka voisi ajatella kannattelevan maailmassa eteenpäin silloin kun ei itse oikein osaa. Toisin kuin monet ateismin vastustajat esittävät, ainakaan minun tapauksessani asia ei korvaudu luottamuksella omaan voittamattomuuteen ja erinomaisuuteen - päin vastoin, kun maailma kerran on niin sattumanvarainen ja asioita vain tapahtuu, ei oikeastaan edes siihen perusajatukseensa että olemalla ihan tajuttoman ahkera ja pyrkimällä niitä päämääriään kohti joita on itselleen asettanut, uskalla luottaa. Koska lopulta mitä tahansa voi tapahtua ja kaikki päättyy huonosti ehkä joka tapauksessa.

Haluaisin tehdä gradun Pentti Saarikosken uskonnollisuudesta hänen nuoruuden päiväkirjoissaan, mutta pahoin pelkään, että aihetta ei saa käsiteltyä kovinkaan kirkkohistoriallisesti (ehkä kirjahistoriassa?) tai että en osaisi kirjoittaa niin paljon kirjallisuudentutkimusta sivuavasta aiheesta yhtään mitään järkevää. En tiiä.